Improvisaation jatkokurssi kesä 2018 – osa 1 (Helsingin seudun kesäyliopisto)

Historia ajoittain toistaa itseään ja löysin itseni tänäkin vuonna Helsingin seudun kesäyliopiston improvisaation jatkokurssilta. Kurssin ohjaajana hääräili viimevuotiseen tapaan Simo Routarinne, jonka kursseilla on siis useammallakin tullut käytyä. Sitähän vois ajatella, että saman ohjaajan vetämät improkurssit olisivat kovin samankaltaisia, mutta tämä oli täysin erilainen kurssi kuin viime vuonna, vaikka joitain samoja tekniikoita tehtiinkin. Se on minusta tärkeää muistaa, että vaikka tämä nimeämisperinne Suomessa tuntuu olevan binaarinen, että on monissa paikoissa on vaan perus- ja jatkokursseja tarjolla, niin se ei tarkoita, että kun suorittanut yhden jatkokurssin olisi jotenkin valmis improaja. Mikään ei estä menemästä uudelleen sille jatkokurssille tai peruskurssille samankaan ohjaajan vetämänä. Improvisaatio on kuitenkin sellainen laji, että siinä ei ole mahdollista tulla valmiiksi, mitä ikinä se sitten kenellekin tarkoittaa. Kertaus tekee aina hyvää ja myös sen tajuaminen, että kaksi kurssia samankin ohjaajan vetämänä voivat erota toisistaan kuin yö ja päivä. Kuten tässäkin tapauksessa, kun mietin viime kesän kokemuksia, niin ei näissä juuri samaa ollut. Paljon tuttuja tunnistuksia ”aivan, miksiköhän mä olen tuon unohtanut käytännöstä” ja tosi paljon eri näkökulmia sekä uusia juttuja. Ohjaajan ohella myös se ryhmä vaikuttaa siihen, millainen kurssista muotoutuu. Varsinkin jos mietitään Simon tapaa ohjata, niin kurssista todellakin tulee sekä ohjaajansa että osallistujiensa näköinen, koska hän on ohjaajana koko ajan valmis ottamaan ilmpulsseja ryhmästä ja vaikuttumaan niistä. Nytkin tehtiin todella erilaisella painotuksella juttuja kuin viime kesänä, koska ryhmä oli erilainen. Sama harjoitus voi tuottaa eri ryhmissä täysin erilaisia havaintoja ja kokemuksia.

Kuten sanoin niin aika monta perus- ja jatkokurssia on tullut parin vuoden aikana käytyä ja ne ovat kaikki olleet hyvin erilaisia. Ei välttämättä niin, että kaikki tekniikat tai harjoitteet olisivat täysin erilaisia eri kursseilla, vaan totta kai ovat eri variaatiot harjoitteista alkavat tulla tutuiksi. En kuitenkaan näe sitä huonoksi asiaksi, koska samakin tekniikka voi tuottaa hyvin erilaisia kokemuksia eri ryhmissä. Mutta rehellisyyden nimissä on siihen kuitenkin syynsä, miksi tiettyjen ohjaajien kursseille palaa useasti. Ensinnäkin ohjaustyyli on sellainen, joka sopii itselle ja omalle tavalle toimia. Tosin voi olla, että tämän kurssin osalta ohjaaja itse on eri mieltä, kun yhdessä kohtauksessa aika suoraankin jätin noteeraamatta hänen sivustaohjauksena antamansa ohjeet. Väittävät, että näytin (oikeasti tai metaforisesti) keskaria ohjaajalle, mutta se oli etusormi. Tämä tapahtui pidemmän tarinan yhdessä kohtauksessa, jossa oli dramaattinen heti meneillään ja ohjeistus liittyi ajatukseen ”tuumasta toimeen”. Sen sijaan että jäätäis puhumaan siitä, että se isä pitäis heittää ulos, niin minun pitäisi tehdä se. Olin samaa mieltä ja menossa siihen suuntaan. Kuulin sen ohjeen jo ensimmäisellä kerralla ja henkisesti olin sen noteerannut, mutta se olis mielestäni ollut siinä kohtaa vielä liian aikasta. Lähinnä logiikkani liittyi siihen, että koska vaikka aikaa ei ollut määritelty, niin siinä oli se fiilis että ollaan jossain 1800-luvun puolella. Siinä kontekstissa se, että tytär heittää talosta isännän pihalle oli omassa mielessä liian radikaalisti ajankuvaa rikkova, joten koin tarpeelliseksi siihen luoda sillan. Se oli ehkä liian pitkä silta ja siksi Simo toisti ohjeensa, jolloin koin että mun on pakko fyysisesti osoittaa kuunteluni. Se oli se syy miksi nostin etusormen ajatuksella. ”Älä hätäile, ohjeesi on kuultu ja se tulee tapahtumaan.” Tokihan siinä voi nähdä vähän sitä hidastelun improsyntiä, että kun tietää suunnan mihin mennä, niin jää puhumaan tekemisestä toimimisen sijaan. Tuossa kohtaa en nähnyt sitä vaarana, enkä tehnyt sitä pitääkseni itseni turvassa tietämällä mihin tarina on johtamassa, vaan koska oikeasti arvioin että joku selitys tarvitaan ennen kuin voin toimia. Se kannattaa huomata, että vaikka olisin täysillä keskittynyt siihen kohtaukseen ja tekemiseen, niin pystyn kyllä kuulemaan sivulta tulevat ohjeet ja rekisteröimään ne. En aina, joskus kuormitusta on liikaa, jolloin en pysty huomioimaan useampaa asiaa yhtä aikaa, mutta yleensä kahdesta suunnasta tuleva puhe on vielä sellainen minkä pystyn käsittelemään.

Kollektiivinen mieli

Siinä on muuten tosi paljon vaihtelua millaisia aiheita eri kursseilla nousee kohtauksissa ja harjoitteissa esiin. On kursseja, millä oikeastaan mikään käsitelty aihe ei läpäise omaa pintaa, vaan ollaan neutraalilla tasolla. On niilläkin kursseilla toki koskettavia ja kiinnostavia kohtauksia vaikeistakin aiheista, mutta ne pysyvät henkilökohtaisen tason ulkopuolella. Tietty etäisyys minun itseni ja aiheen välillä säilyy, vaikka se olisikin perusinhimillisellä tasolla hyvinkin tuttu aihe ja asia. Sitten on kursseja, missä vähän kaikki aiheet tuntuvat kaikuvan oman mielen solmukohdista ja resonoivat tosi vahvasti. Siis ihan silläkin tasolla, että itse ei ole lavalla ja yhtäkkiä siinä täysin spontaanisti syntyy kohtaus, joka on kuin suoraan omasta elämästä. Tietysti siinä on läsnä sellainen meedio-vaikutus, että vaikka nyt kaikki yksityiskohdat eivät ihan samanlaisia olisikaan kuin oikeassa elämässä, niin se on riittävän tuttu tunnistusta varten. Mieli täydentää puuttuvat palaset ja tulee se fiilis, että kuka täällä lukee mun ajatuksia. Näitä ei kuitenkaan aina tapahdu. Kuten mainitsin aiemmissa teksteissä Stella Polariksen teatteri-improkurssista, niin se oli myös aiheidensa osalta kevyt minulle. Ei tarvinnut toimia sydän verellä ja kohdata omia ongelmakohtiaan, koska mikään aihe tai kohtaus ei herättänyt voimakasta omakohtaista tunnistusta. No tällä kurssilla oli sitten toisin.

Yhdessä pidemmässä tarinassa, jossa olin mukana tajusin ajautuneeni sellaiseen rooliin, jossa aidosti osuttiin hermoon. Tuli sellainen oivallus, että viime kesänä tekemäni oivallus empatiasta ja sen käytännön sovelluksista on alkanut himmentyä käytön puutteessa. Menin nimittäin kohtaukseen tunnepohjainen empatia edellä ja se tekee yllättävän kipeää myös fiktiossa. Se samaistuminen toisen pahaan oloon on edelleen sellainen osa-alue, missä olen vähän heikoilla, koska en osaa kaikissa tilanteissa suojata itseäni liian syvältä sukellukselta toisen kipuun. Vaikka tietoinen osa minusta tajuaa, että tämä nyt tehtävä kohtaus on leikkiä ja fiktiota olivat kuvitellut puitteet siinä hetkessä täysin totta. Jos mieli näkee puitteet aitoina, myös ne tunteet mitä heräävät ovat aitoja. Se oli siis sellainen kohtaus, jossa päädyttiin lopulta käsittelemään tosi vaikeita aiheita eli väkivaltaa perheessä ja avioeroa.

Alkuun se vaikutti melko viattomalta, koska ekan kohtauksen jälkeen jäi semmonen fiilis, että kaikki hahmot perheen lapsi mukaan lukien olivat aikuisia. Sitten yksi improaja päätyi määrittelemään esittämänsä lapsen päiväkoti-ikäiseksi ja veti minut mukanaan lavalle määritellen hahmoni päiväkodin tädiks. Siinä sitten tajusin, että nyt ollaan alueella, jonne en halua sukeltaa, mutta ei siitä lavalta kuitenkaan ollut perääntymistä enää siinä kohtaa. Oikeasti, siis totta kai vois poistua ja kieltäytyä tekemästä kohtausta, jos se ahdistaa, en missään sano sitä, etten olisi voinut poistua. Sen epämukavuuden ahdistuksen voi kuitenkin hyödyntää fiktion maailmassa, joten siinä mielessä en pelkää, vaikka lavalla on epämukava olla. Mitä siinä materiaalina käyttäisi jos omaa itseään, kokemuksiaan ja tunteitaan. Kaikki muuhan on sitten vaan kuuntelua ja reagoimista siihen, mitä muut lavalla tekevät tietoisesti tai tiedostamattaan. Se vaan se hetki, kun tajuaa käyvänsä fiktiivistä keskustelua fiktiivisen pikkulapsen kanssa siitä, miten hän pelkää kotona ja samalla toisaalta sitä että hänet viedään pois kotoa, jos tästä tehdään lastensuojeluilmoitus. Miten siinä itsensä suojaa, kun tietää että aikuisena minun prioriteettini pitää olla tuon pienen ihmisen suojeleminen kaikelta, mitä hän ikinä keksiikään pelätä ja toisaalta pitäisi toimia hänen parhaan etunsa mukaan. Inhimillinen halu olisi hälventää molempia pelkoja, mutta kun eihän niin voi tehdä. Jos tilanne oikeasti olisi siinä tarinassa luodun kaltainen, niin eihän kukaan varmastikaan haluaisi jättää lasta sellaisen ympäristöön. Kuitenkin koska nyt oltiin fiktiossa, niin tyydyin sanomaan sen, että en voi luvata ettenkö tekisi sitä lastensuojeluilmoitusta, koska se on nimenomaan sen lapsihahmon suojelemista. Suojasin kuitenkin tuossa kohtauksessa myös itseäni sillä, etten lähtenyt tuota näkökulmaa täysillä ajamaan. Oikeasti tunnistin sen, että nyt ollaan alueella missä en just nyt pysty olemaan, koska olen tunnetasolla niin pettävällä jäällä.

Halusin vain itseni pois siitä lavalta, ennen kuin hajotan itseäni samaistumalla liikaa. Se tosin ei onnistunut. Seuraava kohtaus nimittäin pakotti minut takaisin lavalle ja saman tilanteen toisen uhrin eli toisen vanhemman kuuntelijaksi. Tuohan on oikeasti vaikea aihe ja hyvä, että sellaisia nousee improssakin. Ei improvisaatio ole lähtökohtaisesti komedialaji, vaikka siinä paljon hauskuutta onkin, kuten oli myös tässä tarinassa. Palataan kohta Merviin, mutta puran vielä hetken miksi tuo kokemus vaikutti niin voimakkaasti. Henkilökohtaisella tasolla tuo on raskas rooli, koska se on se johon minut aika usein asetetaan arjessakin. Kuuntelijaksi ja ymmärtäjäksi joka kenenkään huomaamatta rikkoo itseään empatialla. Ottaa kannettavakseen toisen kipua ja koska yleensä asetun kuuntelijan rooliin, niin se taakka jää minulle. Nykyään osaan jo vähän avautua itsekin muille ihmisille, mutta se ei ole aina ollut niin, vaan se tunnepainolasti on jäänyt omille harteilleni. Se on aiheuttanut melkoista synkkyyttä ja toivottomuutta, mikä säteilee aika moneen elämän osa-alueeseen. Puhuminen, vaikka sitten yksin ääneen, on helpottanut sitä omaa ahdistusta, kun tajuaa että ei mun tarvitse itse kantaa toisenkin kipua, vaan tärkeämpää on kuunnella ja auttaa, jos apua tarvitaan. Ei väkisin pyrkiä ratkaisemaan tilannetta, mutta auttaa löytämään keinoja päästä eteenpäin ja kohti parempaa.

Tuossa kohtauksessa se ymmärrys, että nyt tuli tehtyä liian raskas valinta lähtemällä empaattisesti samaistumaan toisen tilanteeseen. Tiedän sen kokemuksesta, että kun tuonne tunnepuolen empatian puolelle aidosti sukelletaan, niin minä en sieltä osaa tietä ulos. Ylipäätään voimakkaan tunteen kanssa toimiessa on vaikea enää yrittää tuoda siihen tietoisen mielen ohjausta mukaan. Tunne vie välillä todella synkkiin puoliin omassa itsessä, joita ei ehkä edes tietoisesti muistanut tai tiennyt olevan olemassa. En puhunut varmaan mitään sen kokonaisuuden purkukeskustelussa. Muutenkin koska olin niin pienessä sivuroolissa, ei yhden kanssaimprovisoijan kommenttia lukuunottamatta kukaan kiinnittänyt mitään huomiota minuun. Siinä tuli taas tajuttua se, että kukaan ei oikeasti voi nähdä ajatuksiisi. Nojasin vasten seinää ja synkät ahdistavat tunteet velloivat aaltoina ylitseni. En oikeastaan kuunnellut tai edes pystynyt kuuntelemaan sitä käytyä purkukeskustelua, koska oma fokus oli kääntynyt sisäänpäin.

Se on ehkä se minkä tunnistan toistuvasti, että kun mennään synkkiin tunteisiin (suru, ahdistus, häpeä) niin oli kyse fiktiosta tai oikeasta elämästä niin se kääntyy sisäänpäin hajottavaksi voimaksi. Hajoamisprosessi on käynnissä ilman, että siitä näkyy mitään viitteitä ulospäin. Tavallaan hienoa, että on niin pokerinaama ettei se näy ulospäin. Toisaalta ihan karmeaa, että on niin pokerinaama ettei se näy ulospäin, koska en oikeastaan koskaan saa tukea silloin, kun sille eniten olisi tarvetta. Sinänsä kuitenkaan siitä ei kannata huolestua, sillä olen oppinut viimeisen vuoden aikana kohtaamaan tunteeni itse sen sijaan, että vaan kirjoittaisin ne syrjään. Olen opetellut olemaan myös itselleni empaattinen aikuinen ihminen, joka kuuntelee ja antaa luvan tuntea. Se on helpottanut ahdistusta tosi paljon, koska sitä ei tarvitse enää padota sisäänsä. Tuo oli kuitenkin tosi pieni hetki ja osa kurssia, joten sinänsä siitäkään ei kannata huolestua, että koko ajan oltaisiin sydänverellä työskentelemässä. Joskus joku juttu osuu ja uppoaa, eikä se ole vaarallista.

”Mervi!” Impron tahatonta komiikkaa

No niin nyt se Mervi, joka oli samaisessa pidemmässä tarinassa kiinnostava hahmo, joka vaan ilmaantui aina paikalle. Ihan ensimmäisessä kohtauksessa, missä puolisot nahistelevat siitä, että missäs se isä on luuhannut ja oliko siellä naisia, että oliko esimerkiksi Mervi siellä, nähtiin sitä impron parasta huumoria. Tässä yhteydessä isä mainitsee puheessa, että joo Mervi oli, mutta kotona vaimon ja tyttärien kanssa on kuitenkin hyvä olla. Kun oli mainittu, että tyttäriä on useampi kuin yksi, joka oli siis lavalla nähty, niin sivulta tuleva improaja tekee tarjouksen olla toinen tytär ja kysyy: ”Onko mitään ruokaa?”. Tähän sitten isää esittänyt improaja sitten tokaisee ”Mervi?!” ja määrittelee hänet Merviksi. Silloin tuo edellinen kysymys ruuasta ja miksi Mervi hiippailee heidän kotonaan öiseen aikaan vaatii selityksen ennemmin tai myöhemmin. Tuollainen tahaton komiikka on se, mikä improssa nimenomaan on minun mielestäni kaikkein hauskinta. Sama käy sitten myöhemmin toisessa omista kohtauksistani, kun aiemmin Merviä esittänyt improaja tulee tekemään pehmeän leikkauksen esittämällä lastentarhantyöntekijää. Kysyy, vaan että meneekö meillä vielä kauan, kun olemme vähän jääneet siihen kohtaukseen jumiin ja sen voisi jo ihan hyvin päättää. Siinä sitten lavalle vähän myöhemmin palaava isän esittäjä päätyy määrittelemään hänet uudestaan Merviksi, vaikka hän olis ihan hyvin voinut olla vain sattumanvarainen työntekijä lastentarhassa. Siinä oli tosi ihanaa toistoa tuon Mervin ympärillä. Se vaan se Mervi aina ilmestyy jostain ovesta tai leikkimökistä. Kuitenkaan siitä ei sen kummemmin kukaan tehnyt mitään vitsiä, vaan orgaanisesti tapahtui siinä tarinassa. Sitähän improvisoitu tarinankerronta on, että asiat saavat myöhemmin merkityksiä eli edetään takaperin kohti tulevaisuutta.

Toinen semmonen ihan lempparihetkeni tuli 1-7-1-tekniikassa, jossa siis jokaisella vuorolla on käytettävissä numeron määrittämän verran sanoja. Tehdään parikohtaus, jossa ensimmäinen repliikki sisältää yhden sanan ja toinen kaksi, kunnes tullaan määriteltyyn keskikohtaan ja tarina päättyy, kun palataan jälleen ykköseen. Tässä tapauksessa siis seitsemän sanan kohdalla on tarkoitus ns. heittää pommi eli tuoda tarinaan joku käänne (tilt), kun siihen asti pyritään olemaan luomatta ongelmia. Hetken mielijohteesta pomppasin tähän vapaaehtoiseksi, vaikka olin just ollut edellisessä kohtauksessa, mutta tuli vaan semmonen fiilis että nyt tahdon olla tässä mukana. Se oli hyvä pomppaus, sillä se oli ihan klassikkomateriaalia. Yleisöltä otettiin tapahtumapaikaksi eläintarha ja toinen määritteli minut äidikseen, jolloin se tilanne oli aika selkeä. Siinä sitten tämä lapsi alkoi kinuta norsua itselleen, kuten asiaan kuuluu ja tietysti järkevänä vanhempana koetin perustella miksi ei ruveta norsuja ottamaan mukaan. Tässä tapauksessa siis tavallaan oli jo ongelma olemassa ennen kuin päästiin seiskaan, mikä ei sinänsä haitannut mitään. Kun se jankkaus jäi siinä päälle, niin päätin että oma käänteeni tuossa on hyväksyä se ajatus norsun tuomisesta kotiin. Joo otetaan sitten se norsu, mutta sehän ei lasta miellyttänyt. Sieltä sitten jossain nelosen kohdalla tarinan loppua lähestyttäessä lasta esittänyt improaja tyrmääkin ihan täysillä tämän hyväksytyn norsu idean. Hän toteaa yllättävän monisanaisesti (oisko ollu 12 sanaa repliikissä) ettei halua mitään norsua. Siinä sitten kuten kunnon vanhempi totesin, että sinähän otat sen norsun ja lopuilla vuoroilla vänkäsimme siitä. Tämä kirosanojen höystämä viimeinen sananvaihto päättyi lopulta yhteen koko vuorovaikutustilanteen merkityksellisyyden kuvaavaan sanaan: ”Saatana”. Se olis oma repliikkini, mikä kuvasti sitä ihanaa fiilistä, kun lapsi (tai miksei aikuinenkin) on vaan tahallaan hankala.

Jos aiemmin mainitsin, että ahdistavien tunteiden kohdalla pokkani on tosi hyvä, niin naurun ja ilon kohdalla ei voida edes puhua mistään pokasta. Siinä kohtaa, kun säännöt lentävät ikkunasta ja repliikissä on useita ylimääräisiä sanoja, niin oli täysin mahdotonta enää peitellä omaa huvittuneisuuttaan. Ihan viimeinen sana tulikin henkäistyä naurun keskeltä, koska toi vaan oli niin absurdin huvittava tilanne. Oikeassa elämässä voisi olla aika raskas varsinkin toistuessaan, mutta tuossa fiktion ja toden sekoituksessa se oli ihan järjettömän hauskaa. Tuossakin, vaikka se naurattaa niin tulihan siinä hyvin inhimillinen tunnistus siitä, että tämmösiä tilanteita välillä on ihan aikuistenkin kanssa keskustellessa. Voi yrittää vedota järkeen ja lopulta hyväksyäkin, eikä sillä ole mitään väliä, kun toinen on vaan vaikea ollakseen vaikea. Ihan periaatteesta aina eri mieltä. Asialla itsessään ei sinänsä ole mitään merkitystä, vaan vängätään ihan vaan vänkäämisen ilosta. Se on jotain, mitä en oikeassa elämässä kyllä kauaa jaksa, mutta se on jotain mihin törmää jatkuvasti. Keskustelu jää jankuttamiseksi syystä tai toisesta, usein ehkä siitä että toinen tai molemmat eivät tunne tulleensa kuulluksi. Mennään poteroihin, eikä enää edes kuunnella, vaan vain ollaan hankalia. Fiktiossa koettuna se oli kuitenkin pienoinen katharsis itselle. Voi olla ylilyövä, heittää järjen romukoppaan ja alkaa yllyttää toista tekemään jotain. Sinähän otat sen norsun, kun kerran sitä olet vailla. Mene ja hae se ihan itse.

Vieläkin hymyilyttää.

 

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑