Improtaivaan pilvien synkät reunat (irrallinen jälkipohdinta)

Jäi mietityttämään se, miten vaikeaa joskus on käyttää omaa elämää materiaalina improssa, koska siellä on asioita mitä on jäänyt käsittelemättä tai joita ei ehkä edes halua ajatella. Sivusin sitä jo ekassa tekstissä siinä pyhä pietari -harjoitteessa, mutta en ollut ihan täysin rehellinen sen suhteen, miksi se tuntui niin pahalta. Siinä tökättiin kahdesti kahta aika syvää arpeutumatonta haavaa, joihin nykyään suhtaudun lempeydelle, mutta joiden ääneen sanominen herätti voimakkaan reaktion. En ehkä ole sinänsä täysin sinut niiden kanssa tai pidän niitä heikkoutena, koska koin siinä hetkessä tarvetta selitellä miksi se ei ole ongelma. Nuorempana ja nykyäänkin ajoittain kokemani yksinäisyys oli ja on aika suurelta osin itseaiheuttamaani. Se kertoo paitsi siitä, että vuorovaikutustaitoni olivat heikot ja ympäristökin ehkä oli omaan tapaani olla nähden väärään suuntaan painottunut, myös siitä että pelkoni ovat yhä olemassa. Oma sosiaalinen kelpaamattomuuden pelko oli jossain kohtaa niin voimakas, että mun ainoa sosiaalinen vuorovaikutuskeinoni olivat chatit ja pikaviestimet. Kirjallinen viestintä, jossa oli mahdollista tavoittaa ihanan vapauttavia yhteyden tunteita, mitä en lähiympäristössä kyennyt oman estyneisyyteni vuoksi kokemaan. En pystynyt tiputtamaan suojauksiani niin pitkäksi aikaa, että joku olisi voinut nähdä niiden takana piilottelemani ihmisen.

Itselleni ylipainoisuus on ollut aina suojakuori, vaikka pitkään se kietoutui ihan helvetin vahvasti yhteen myös itsetunnon kanssa. Määrittelin itse, ja ulkopuoleltakin sain sille vahvistusta, että koska en kykene hallitsemaan painoani olen huono ja arvoton ihminen, joka ansaitsee osakseen vain ilkeyttä ja huonoa kohtelua. Lopulta päädyin siihen, että poistin itseni kokonaan kaikista sosiaalisista yhtälöistä, mistä vain pystyin, jotta kukaan ei joutuisi kärsimään seurastani tai ulkonäöstäni, mikä tuntui monelle olevan se ensimmäinen ongelma, koska sitä oli pakko kommentoida. Kyllähän mä sen tajuan, että eihän jonkun sattumanvaraisen ihmisen kommentti kerro minusta ihmisenä mitään. Se kertoo pinnallisella tasolla siitä, että hän jostain syystä tahtoi kertoa minulle mielipiteensä ulkonäöstäni, mutta eihän hänen mielipiteensä ole absoluuttinen totuus. Ei kenenkään mielipide ole, mutta jostain syystä olen antanut tällaisten kommenttien vaikuttaa omaan arviooni itsestäni. Miksi ulkonäkö olisi rinnasteinen arvolleni ihmisenä. Vaikka olisinkin ruma niin eihän sekään tee minusta ihmisenä sellaista, joka ei ansaitsisi tulla kohdelluksi hyvin. Ei mikään oikeuta toisen ihmisen törkeää kohtelua. Ei tahallaan, eikä vahingossakaan. Ehkä itse vältyin nuorempana laajemmalta kiusaamiselta osin sillä, että eristäydyin muista ihmisistä ja toisaalta, koska minusta ei saanut reaktiota. Muistan kyllä erään joka sitkeästi jaksoi yrittää, mutta oma reaktioni oli aina myötätuntoisen ymmärtävä ja oikeasti kiitin häntä, kun hän lateli ilkeitä sanoja. Kyllä hän sitten lopetti, koska siinä menee hyvä kiusausenergia ihan hukkaan, kun toinen hyväksyy, eikä ahdistu tai lähde tyrmäämään. Enkä mä tarvinnut ulkopuolelta ilkeitä sanoja ahdistuakseni, mä olin jo ajatellut satatuhatta rumempaa ajatusta itsestäni ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään. Olin itse oma kiusaajani.

Se on ehkä se mikä iski tuossa harjoitteessa voimallisimmin, että olen itse oma esteeni. Siinä harjoitteessa tuli sellainen ihan viaton kysymys, jonka se fiktiivinen utelias sielu omasta tulevasta elämästään kysyi, joka naksautti isomman oivalluksen päässäni. Parini kysyi siinä sitten ihan yksinkertaisesti missä vaiheessa elämäänsä hän sitten pääsee kunnolla pussailemaan ekan kerran. Sehän olisi varmasti viaton kysymys monille ihmisille ja heillä olisi siihen selkeä vastaus, mutta hän kysyi sen minun elämäni kontekstissa. Joo, olihan minullakin siihen selkeä vastaus ja silti koin hirveää tarvetta selitellä ja koettaa jotenkin antaa toiselle toivoa. Selkeä vastaus siinä hetkessä oli, että ”en tiedä, et ehkä koskaan”. Se on ihan totta ja siihen on tottakai montakin syytä, että miksi sinänsä monen ihmisen elämäntarinassa normaali kokemus puuttuu omastani ja voi olla, että se jää ikuisesti puuttumaankin. Eihän sitä koskaan tiedä, koska voihan sitä vaikka kuolla huomenna, mistä sen tietää. Se oli tosi pieni kysymys, jolla oli yllättävän suuri merkitys omassa sisimmässä, koska se nosti esiin voimakkaita tunteita ja sen yhden perimmäisen syyn tilanteelle. En ihan oikeasti ole yhtä poikkeusta lukuunottamatta ollut ikinä edes kiinnostunut päästämään ketään niin lähelle itseäni, että tuollainen tilanne olisi mahdollinen. Se itseinhon määrä, mitä olen vuosien varrella tuntenut, on ihan käsittämätön ja se kaikki vyöryi tuossa pienessä hetkessä takaisin mieleen. Niin, eihän se syy ole siinä, että se olisi mahdoton skenaario oikeasti, vaan se että se on ollut mahdoton skenaario siksi, että itseäni kohtaan kohdistamani viha ja inho tekivät siitä sellaisen. Se on yllättävän voimallista tajuta, että vuosikymmeniä pidin itseäni täysin kelpaamattomana rakkauden ja hellyyden kohteeksi. Osin edelleenkin, koska hämmennyn vieläkin, jos vaikka improlavalla yhtäkkiä päädyn itse romanttisen päähenkilöksi. Miksi? Miksi joku olisi valmis asettamaan kaltaiseni menninkäisen keijun rooliin? Se on jotenkin vieras ajatus edelleen, vaikka kuitenkin tajuaa, että se on just se mistä salaa itseltäänkin haaveilee. Käytännössä sellaista ei tapahdu, koska on itse oma suurin esteensä. Se on aika surullista tajuta, että oma toiminta on oikeastaan aina este sen sijaan, että se rakentaisi mahdollisuuksien siltoja.

Mutta ehkä se kysymys ei olisi vaikuttanut niin voimakkaasti nyt, jos se ei olisi osunut aika tuoreeseen haavaan samalla kertaa. Sinänsä olen pääosin sinut historiani kanssa, enkä häpeä sitä, mikä on tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta. Koska asioille on ollut syynsä, joista osa on vieläkin olemassa ja osa ei. Oikeastaan vasta viimeisen vuoden aikana olen ekaa kertaa elämässäni alkanut uskoa siihen, että minussakin on asioita, joiden vuoksi minua voisi rakastaa. Se on ollut ihanaa ja kamalaa tajuta, että joku voisi oikeasti välittää myös minusta. Onhan se outoa, että yhtäkkiä herää sellaisia tunteita ja tarpeita, joita ei enää edes uskonut itsessään olevan. Se miksi tuo kysymys osui niin ilkeästi ihon alle liittyi aika tuoreeseen kokemukseen, jossa itse onnistuin typeryyttäni ja osin vahingossa tuhoamaan taas kaiken ihan turhaan. Ihan vaan, koska en jotenkin osannut kysyä tai luulin tajuavani asioita, vaikka olin tajunnut jotain tosi olennaista väärin. Se oli sellainen muisto, mikä tuossa rauhan tyyssijassa iski todella kipeästi mieleen ja tuntui fyysisestikin pahalta. Tahtomattani sössin asioita ja olen ajatunut tilanteeseen missä tavallaan tunteet ja ajatukset ovat olemassa, aikaa ja mahdollisuuksia ei. Se toivottomuuden määrä lamasi täydellisesti, koska tuon oman mokan muisto sattui edelleen.

Tämä oli nyt tällainen ihme avautuminen, joka oli vaan jostain syystä pakko saada kirjoitettua, koska mä käsittelen asioitani kirjoittaen. Ikinä ei voi tietää miksi joku tosi pieni asia triggeröi toisessa jonkun voimakkaan reaktion. Enhän mä siinä tilanteessa reagoinut kovin voimakkaasti, koska olen ihmisenä oppinut kätkemään oikeat tunteeni ja hajoamaan sisäänpäin sen sijaan, että näyttäisin sen että nyt tuntuu todella pahalta. Toisaalta peitän myös sen, että nyt on hyvä olla just tässä hetkessä tämän ihmisen kanssa, varsinkin jos siihen kytkeytyy mitään romanttisia viritteitä. Oon tämän vuoden aikana saanut itseni kiinni sekä yllättävästä avoimuudesta omien ajatusten ja tunteiden suhteen että ihan helvetillisestä kaiken salaamisesta. Tässä on kaksi puolta. Impro on toisaalta avannut kanavia olla avoin toisille ihmisille ja heidän vaikutukselleen sekä omille tunteille ja ajatuksille. Toisaalta se on myös opettanut uusia tapoja kätkeä kaiken vähän erilaisten maskien taakse. Armoton keskittyminen toiseen ihmiseen on hemmetin hyvä tapa kätkeä toisaalle suuntautuvat ajatukset. Improtaivaassa oli hyvä olla, koska se tarjosi mahdollisuuden unohtaa ja siirtää sivuun sellaisia tunteita ja ajatuksia, jotka ovat vallanneet tilaa minussa. Hyvä ja positiivinenkin tunne alkaessaan muuttua pakkomielteiseksi, niin että se valtaa suurimman osan ajatuksista ei ole enää terveellä pohjalla. Sellaista huomasin omassa elämässäni olevan ilmassa, joten oli hyvä repäistä itsensä hetkeksi kokonaan irti tutuista ympyröistä ja ihan fyysisesti mennä uuteen ympäristöön uusien ihmisten kanssa. Se ruokkii toisenlaisia ajatuksia ja tapoja toimia. No en ehkä ihan ”parantunut” pakkomielteestäni, mutta toisaalta en tiedä haluanko edes, koska tämä on oikeastaan pääosin todella kiva ja inspiroiva hulluuden muoto.

Mielenrauhaa lähdin improtaivaasta hakemaan ja sitä myös löysin. Opin tuon viikon aikana paljon myös improsta, mutta tässä vaiheessa elämääni tarvitsin ehkä enemmän vaan sitä positiivista vuorovaikutusta, kuin teoreettista tai käytännön osaamista improsta. Paikan, jossa vähän aikaa saa hyväksyä asioita ja tuntea itsensä hyväksytyksi juuri sellaisena sählärinä kuin on. Pystyin tuon viikon aikana päästämään irti melkoisesta määrästä syyllisyyttä ja se oli tosi ihanaa. Jos ei nyt synninpäästöstä voi puhua, niin edes hienoisesta vapautumisesta.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑