Teatteri-improvisaation kesäkurssi 2018 – osa 1 (Stella Polaris)

Viiden päivän sukellus teatteri-impron pariin sujui helteisissä merkeissä Ilmaisuverstaalla. Elina Stirkkisen ja Jouni Kanniston ohjaama kurssi rakentui pääosin Keith Johnstonen lyhyiden improtekniikoiden ja -pelien varaan, joiden ohella päästiin tutkimaan myös päivän verran ääni- ja lauluimproa. Ääni-impro on aihealueena itselleni useammankin kokeilu kerran jälkeen että tulee ihan turhaan himmailtua ja otettua tosi pieniä askeleita kohti epämukavampia alueita. Sekin on ihan hyvä juttu ja silti samalla tunnistan, että on joitain lukkoja mitkä todennäköisesti aukeaisivat nopeammin, jos hyppäisi suoran syvään päähän. Vaan eipä minulla ole kiire mihinkään. Tämän kurssin kohdalla ehkä muutenkin tuli huomattua se, että pysyttelin suurimman osan ajasta turvallisilla vesillä. Suuri osa tekniikoista oli tuttuja, joten minulla oli yleensä aikaa tehdä tietoisempaa harkintaa, eikä tarvinnut aina möläyttää välttämättä sitä ihan ekaa ideaa joka kohtauksessa. Sekin voi olla hyvä, että sanoo tai tekee vain sen ekan jutun. Joskus on kuitenkin hyvä kokeilla sitäkin, että miettii vähän mikä olis paras siinä hetkessä mieleen tuleva hyväksyntä toisen tarjoukselle ja sanoo tai tekee sitten sen. Voihan se olla ihan se eka kreisi ideakin.

Pari ekaa päivää tehtiin perusimprotekniikoita ja tutustuttiin rauhassa ryhmään, mikä on tosi tärkeää. Tässä ryhmässä oli alusta asti tosi mukavan rauhallinen ja kannustava ilmapiiri. Oli vaan helppo olla ja improta kaikkien kanssa. Eikä sillä mitään tekemistä kokemuksen tai kokemattomuuden kanssa, vaan se on enemmänkin ehkä asennekysymys kaikilla. Että ollaan läsnä ja kivoja toisillemme. Eikä se ole itsestäänselvyys improkursseillakaan, koska esimerkiksi itsensä suojeleminen voi johtaa negatiiviseen käytökseen toisia kohtaan. Tämä oli jotenkin alusta asti sellainen hyvä ja aikuismaisella tavalla avoin ryhmä, jossa jokaiselle oli tilaa. Se on tosi jees ja siinä Elinan ohjaus toki auttoi paljon ja silti se on kuten kurssillakin puhuttiin, niin se ilmapiiri on ihan yhtä paljon jokaisen kurssilaisen aikaansaannosta. Siellä tapahtui tosi paljon sellaista spontaania tsemppausta ja positiivisen palautteenantoa toisille ryhmäläisille, mitä välttämättä aina tapahdu. Musta oli tosi ihana kuulla, että sellaiset jotka on vähän vähemmän harrastaneet improa tai kokeilivat sitä nyt ensikertaa saivat tästä itselleen tosi hyvän ryhmäkokemuksen. En sano etteikö kokemus improkursseilta yleensäkin olisi vahvasti plussan puolella ja silti samalla on ollut kursseja, missä koko ryhmänä ei ole oltu niin selkeästi samalla sivulla. Nekin ovat ovat olleet hyviä kursseja, joten ei tässä mitään arvoasetelmaa ole. Tämä oli vaan omalla tavallaan tosi kiva ryhmä ja siellä oli mukava olla mukana.

Mukavuusalue

Tämä on siinä mielessä henkilökohtaisesti kiinnostava kurssi, että tämä oli aivan aivosumu vapaa vyöhyke. Tarkoitan sillä sitä, että olin koko ajan täysissä ruumiin ja sielun voimissa eli nyt sitä aika tuttua ylikuormitustilaa tai jotenkin arpeutumattomien haavojen tutkiskelua ei tapahtunut. Eikä se johtunut siitä, että oisin mitenkään erityisesti suojannut itseäni, vaan nyt tällä kurssilla se kollektiivinen aihevalikoima ja tutut tekniikat vapauttivat sellaiseen hyvään rentoon läsnäoloon. Nyt selkeästi oltiin koko ajan mukavuusalueeni sisällä, mikä ei sinänsä kerro mitään tästä kurssista, vaan enemmän siitä, että oman mukavuusalueen rajat impron suhteen alkaa olla jo aika laajalla. Se on hyvä juttu ja toisaalta se on myös signaali, että vois olla aika kokeilla vähän jotain vaativampaakin. Toisaalta pidän tosi arvokkaana myös sen tutkimista, että miten voi sitten kun joku juttu on itselleen tuttu ja selkeä, niin mitä keinoja minulla on auttaa pariani tai muita siinä kohtauksessa. Jos oma kapasiteetti riittää, niin silloin jää aikaa tehdä sellaisia pohdintoja, että miten nyt parhaiten tukisin toisia. Se on mun mielestä kans tosi arvokasta, koska usein sitä on itsekin niin äärirajoilla, että ei ole aikaa tai kapasiteettia huolehtia toisista. Usein keskittyminen ja kuuntelu vie niin paljon energiaa, että ei jää tilaa kovin laajoille tietoisille metatason valinnoille. Nämä on kaksi puolta tässä jutussa, mitä molempia mielellään harjoittelen. Siinä mielessä koen tosi tarpeelliseksi sen että tulee kertausta ja tuttuja tekniikoita, koska sieltä voi sitten aina löytää uusia keinoja joko auttaa itseään, toisia tai kehittää jotain eri aluetta omassa ilmaisussaan.

Toisaalta näen sen oman ohjaajuuden kannalta rikkautena, että on mahdollisuus päästä seuraamaan ja kokemaan monenlaisia ohjaustyylejä samoissa tekniikoissa. Se paljastaa tosi paljon myös siitä, mitä tällä kertaa harjoituksessa suoraan tai epäsuorasti painotetaan. Miksi tietty versio tietystä harjoitteesta on tämän ohjaajan käyttöön valikoitunut ja jäänyt sinne? Jokainen ohjaaja kuitenkin luo itse sen oman opetuksensa, että vaikka kahdella ohjaajalla olis täysin samat harjoitteet samassa järjestyksessä, niin se mitä niiden aikana ja välissä tapahtuu on kiinnostavaa. No yleensä niin ei edes tapahdu, koska improharjoitteita on niin paljon ja niistä on niin monta eri variaatiota liikenteessä, että aina löytyy uusia harjoitteita ja tapoja ohjata niitä. Elinan ohjaustyylissä mua henkilökohtaisesti kiinnostaa se välittömyys ja energia, mikä on ehkä itselle vieraampaa ja silti huomaa, että sekin tyyli tukee omaa oppimista tosi hyvin. Kosk itse on ainakin osittain taipuvaisempi matalan statuksen ilmaisustrategioiden käyttöön, on kiinnostavaa seurata, miten korkeamman statuksen ilmaisustrategioiden kautta voidaan ohjata positiivisella tavalla. Se on jännä paradoksi ollut omassa mielessä, että korkeamman statuksen ilmaisustrategiat johtavat negatiivisuuden kasvuun, vaikka se vois olla täysin päinvastoin. Se oli aivan mahtavaa Elinan ohjauksessa tunnistaa niitä ilmaisullisen mukavuusalueen positiviisia toimintatapoja ja -stragioita. Ehkä siinä on sellainen reteys yhdistettynä toisia tukevaan ja eteenpäin vievään ohjaustyyliin. Se olis aika magee löytää omaan toimintaan. Ei koko ajan, mutta joskus kun sille on tarvetta ja välillä ihan piruuttaan, vaikka ei oliskaan.

Ylipäätään ehkä se minkä tältä kurssilta matkaani nappasin oli semmoinen levollisuus, että on vaan hyvä olla ja tehdä asioita. Ei mitään syyllisyyttä, ei negatiivista painolastia, joka vuotais kohtausten ulkopuolelle, vaan tavallisen hyvä olla ja kokeilla asioita. Ehkä vähän sama kuin improtaivaan osalta, niin en lähtenyt sinänsä etsimään mitään tiettyä. Halusin vaan saada improvisoida ja laulaa. Niitä sain tehdä ja siitä olen tosi iloinen. Kirjoittelen vielä auki vähen enempi fiiliksiä tältä kurssilta myöhemmin, mutta nämä oli ne päällimmäiset ajatuksen, jotka mukaani jäivät viiden päivän improilujen jälkeen.

Sen sanon vielä että oli aivan yllättävän ihanaa löytää ekan päivän päätteeksi pariksi sattuman kautta sellainen ihminen, joka ei väistänyt tai jatkuvasti purkanut katsekontaktia. Päivän päätteeksi teimme sellaisen pienen positiivisen vahvistamisen harjoituksen, että parille kerrottiin mikä hänen toiminnassaan tänään on ollut erityisen hyvää tai jotain muuta positiivista, mitä haluaa juuri hänelle sanoa. En tiedä yhtään kauanko siinä seisottiin ja puhuttiin hetkeksikään katkaisematta sitä kontaktia, mikä on oikeasti poikkeuksellista. Koska kyllä monien kanssa voi saada sen kontaktin hetkeksi, mutta valtaosa jossain kohtaa tottumustaan tai muuten vaan katkaisee sen ja katsoo toisaalle. Se on ok, koska onhan se oikeasti kulttuurisesti ja monella muulla tapaa outoa, jos joku tuijottaa. Ja joo se on, jos toinen tuijottaa, mutta nyt ei ollut kyse siitä. Tässä on ero eli on katseita, jotka tuntuvat haasteilta ja silloin on aika normaalia purkaa välillä ja palata taas takaisin katsekontaktiin. Sitten on katseita, joissa sitä haastetta ei ole ja silloin on kevyt ja hyvä olla siinä katsellen toista silmiin. Ajatuksellisesti se vois semmonen lapsen utelias tutkiva katse, jossa on aito halu nähdä se mitä katsoo mukana. Katse on lempeä ja semmonen ajatuksellisesti ”hei, minulla on kaikki ok, onhan sinullakin.” Haastavassa katseessa tulee se tunne, että toinen jotenkin katseellaan porautuu pään läpi. Outo mielikuva, mutta ehkä aika kuvaava. Pitkä järkähtämätön katsehan on korkean statuksen ilmaisukeino ja tässä ehkä ilmenee se positiivisen ja negatiivisen tunneilmaisun ero kaikkein yksinkertaisimmillaan. Ei yritetä tuijottaa toista suohon, vaan leijaillaan yhdessä hetki. Nähdään toinen ja tullaan nähdyksi just sellaisina kuin sillä hetkellä ollaan. Nähdyksi tuleminen on oikeasti vahva kokemus ja sitä tapahtuu valitettavan harvoin arjessa. Joten kiitos parilleni siitä, että sain tuijotella ja tulla tuijotelluksi.

Joo alan huomata, että mä olen kyllä melkoinen tuijottelija. En vain voi sille mitään, että se on minusta aivan ihanaa.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑