Improvisoin siis olen(ko) läsnä

Vuoden 2018 improkausi on käynnistynyt melkoisella ryminällä ja todella vaihtelevin fiiliksin. Oman fiiliksen ja jaksamisen suhteen on parin viikon aikana laidasta laitaan. Ensin oli oman improryhmän treenit, joissa ei niinkö vaan riittäny energia mihinkään. Sen jälkeen oli kauan odotetun impro III -kurssin startti ImproKampuksella. Sieltä kautta sitten lopulta päädyin vielä seuraavana iltana improvisoimaan yleisön eteen. Lopulta vielä päälle sitten impron ohjaamista omalle ryhmälle, mikä oli tosi kivaa.

Se on edelleen ihan järkyttävää huomata miten paljon oma vireystila vaikuttaa siihen, millainen kokemus itselle jää. Oman ryhmän treeneissä olin niin väsynyt, että hädin tuskin silmät pysyivät auki. Passivoiduin treenien puolivälin paikkeilla täydellisesti. Ei vaan enää jaksanut edes yrittää päästä mukaan kohtauksiin. Ehkä sekin vaikutti, että meitä oli pariton määrä. Oli ihan ok, että jättäydyin pois, niin parit menivät tasan. Huomaan, että tuo vetäytyminen on minulle hyvin tyypillinen strategia. Ei saa olla vaivaksi eli vaatia jotain tekemään harjoitetta kahta kertaa. Toisaalta ei jaksa ottaa vuoroa aiemminkaan, joten vaan jää passiivisesti viimeiseksi. Ihan törkeää toimintaa minulta.

Siinä omassa passivoitumisessa on aina se huono puoli, että se ei rajoitu vain itseen, vaan vaikuttaa myös muihin ryhmän jäseniin. Aivan riippumatta siitä onko oma passiivisuus tahallista vai vaan ylettömän väsymyksen seurausta, niin se näyttää ulospäin ihan samalta. Ärsytin itse itseänikin, joten ryhmän ilmapiiri olisi varmasti hyötynyt huomattavasti minun poissaolostani. Joskus on vaan myönnettävä, että omat voimavarat ovat loppu ja parasta mitä voisi tehdä olisi poistua. Toki joskus sen tilanteen pystyy vielä kääntämään pienellä mentaalijudolla, mutta aina ei pysty omaa mielialaansa muokkaamaan, vaikka tahtoisikin. Sekin on ok. Joskus vaan on huono päivä.

Sen sijaan vuoden toinen improkokemus oli paljon valoisampi. Olin ihan julmetun väsynyt lähtiessäni, mutta se jotenkin hellitti heti kun saavuin ImproKampuksen uusiin tiloihin. Oli kotoisa ja hyvä olla, vaikka puolet ryhmän jäsenistä oli minulle ennestään tuntemattomia. Ilta myös vahvisti sen ensimmäisen fiiliksen. Oli aidosti hyvä ja helppo olla. Ihan jokaisen ryhmän jäsenen kanssa improvisointi vain tuntui vaivattomalta ja rennolta. Ei tarvinnut yrittää keksiä mitään, vaan saattoi luottaa siihen, että jotain aina löytyy yhdessä. Se on todella ihanan rentouttavaa.

Sieltä sitten parin mutkan kautta päädyin esiintymään Osuuskunta Kujeen Duoiltaan (Duonpuoleinen). Kuulin nimittäin, että eräs aiemmalta kurssilta tuttu tyyppi oli paria vailla, niin ilmoittauduin viime hetkellä vapaaehtoiseksi. Viestittely meni vähän turhan monimutkaiseksi, mutta lopulta oltiin kumpikin paikalla ja mentiin lavalle. Se oli ihan jännä kokemus ja samalla tosi haastava. Itselleni siinä, kun ennen esitystä sovimme käytettäviä tekniikoita, ongelmia aiheutti se, etten yhtään muistanut yhtään meille molemmille tuttuja tekniikoita. Yritin muistella, mitä aiemmilla kursseilla olisimme oppineet ja en saanut palautettua mitään mieleen. Tiedänhän minä kaikenlaisia esitystekniikoita, mutta ihan uuden tekniikan opettelu olis ehkä ollut turhaa vaikeusasteen nostamista potenssiin x.

Lopulta kuitenkin löytyi muutama idea kohtaustekniikoihin, joita hyödynsimme. Olen ihan kiitollinen, että lopulta päädyimme olemaan tekemättä sana kerrallaan tarinaa, koska se on välillä tosi takkuinen tekniikka. Itselläni taitaa olla viimeisen puolentoista vuoden ajalta yksi kokemus, jossa se tuntui vaivattomalta. Muuten on aika hankalaa ollut. Joku esim. minä liidaa liikaa ja tarina rampautuu. Ne mitä käytimme toimivat oikein mainiosti ja jäi hyvä fiilis esityksessä. Kyllä kannattaa välillä hypätä tuntemattomaan.

Tämän alkuvuoden improsaagan täydentää oma ohjausvuoro ryhmässämme. Muutin suunnitelmiani pariin kertaan ja lopulta vielä tunti ennen treenejä vaihdoin ihan lämppäreitä ja tiputin pari harjoitusta pois. Nytkin suunnitelmassa oli paljon semmosia, mitä en teettänyt, mutta mieluummin itse varaan liikaa kuin liian vähän ideoita mukaan. Silloin pystyy joustavasti vaihtamaan vielä suuntaan, kun kaikki tekniikat eivät kuitenkaan ole selkärangassa, niin että niitä pystyisi kaikkia ulkoa muistamaan.

Jätin tällä kertaa statukset syrjään, vaikka niitä toki vois tutkia ihan loputtomiin. Ihan viimeisiin kohtauksiin niitä käytettiin hahmonrakennuksen pohjamateriaalina, mutta muuten en niitä nyt käsitellyt. Lähdin rakentamaan omaa kertaa hyväksynnän ja tyrmäyksen sekä fyysisen toiminnan aktivoinnin kautta. Se tuli omasta intuitiosta, että nämä asiat tarvitsisivat vähän syventämistä. Siitä muodostui aika mielenkiintoinen sekoitus ja minusta oli aivan ihanaa seurata, mitä kaikkea pienryhmissä muodostuikaan. Siinä mielessä ohjaajana toimiminen on tosi palkitsevaa, että pääsee näkemään, miten toiset ovat ihan flow’ssa tekemässä asioista.

Illan lempparini oli ”Nope”-harjoitus, josta pidän itse tekijänäkin kovasti. Ehkä siinä itsellä sivustaohjaaminen meni vähän överiksi, mutta näin sen aika voimakkaankin tönäisyn kohti vaaraa tarpeelliseksi. Ihan vaan se, että kyseenalaistetaan ja tutkitaan sitä, mille ehdotuksille yleensä sanoo joo ja mille ei. Toisaalta löytyisikö sitä kautta jotain kiinnostavaa, jos ei suojelisikaan aina itseään tai kaveriaan. Menisi rohkeasti kohti vaaraa ja suostuisi joskus myös kuolemaan kohtauksessa. Itsensä inspiroiminen on myös tärkeää. Samoin tykkäsin kovasti seurata erilaisia liikeharjoituksia mitä tehtiin, koska siinä näkee niin ihanasti, miten monta eri näkemystä ja muotoa samoista lähtökohdista syntyy. Kaikilla oli sama alkuohje ja kaikki kuulivat saman musiikin, eikä silti kukaan tuottanut samaa liikettä tai ilmaisua kuin joku toinen. Kaikilla oli ihan omanlaisensa tyyli ja se on ihan älyttömän kiinnavaa.

Nyt kun on pari kertaa vetänyt improtreenejä, niin huomaa eron. Olin sen ekan kerran jäljiltä hyvällä tavalla kogniitivisesti täysin loppu ja ylikuormitettu. Ei olisi voinut kuvitellakaan, että tekisin sen jälkeen mitään ajattelua vaativaa hommaa. Nyt taas sain ohjaajana todella paljon voimaa ja energiaa. Ehkä näissä kerroissa erona oli se, että ekalla ohjauskerralla sivustaohjasin vielä paljon enemmän. Teetin kohtaustekniikoita, jolloin piti olla koko ajan valppaana auttamaan ja tukemaan. Tällä kertaa taas tehtiin vain vähän kohtauksia ja paljon enemmän pari sekä ryhmäharjoitteita. Niissäkin toki ohjasin sivusta, mutta toisaalta ohjeet kohdistuivat yleensä koko ryhmälle, eikä ollut pakko fokusoitua täysillä yhden ryhmän tekemiseen. Toisaalta musiikin tahtiin tehdyt liikeharjoitukset toivat myös itselle energiaa. Oli tosi kiva seurata, kun muilla on kivaa ja samalla musiikki nostaa omaa fiilistä. Hyvin erilaisia ja kiinnostavia kokemuksia molemmat, joten tästä on hyvä jatkaa.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑