Dramaturgia (draamakasvatus)

Tämän lukukauden viimeinen draamakasvatuksen lähijakso eli dramaturgia on jo taakse jäänyttä elämää.  Dramaturgia on yksi niistä draamakasvatuksen opintojen osa-alueista, jotka kiinnostavat minua ihan erityisesti. Nyt oli hieman kuitenkin hankaluuksia orientoitua aiheeseen, koska kumpikaan pakollisen ennakkotehtävän (monologin kirjoittaminen) pohjatarina vaihtoehdoista ei erityisemmin innostanut. Luin tekstejä pienoisen epätoivon vallassa ja koetin saada aivoni viritettyä ihan kumpaan tahansa maailmaan.

Kyllä toisesta tekstistä lopulta löytyi jotain mihin tarttua ja sain tehtävän tehtyä. Kirjoittajana toki kykenen nykyään tuottamaan tekstiä ilmaan mitään suurempaa inspiraatiota, sillä kirjoittamisen rutiinia on kuitenkin sen verran taustalla. Joskus se olisi kuitenkin tosi ihanaa jos itsekin innostuisi tekstistään ja sen kirjoittamisprosessista. Nyt jäi ehkä vähän harmittamaan se, että en oikein onnistunut inspiroimaan itseäni. Kaikki edellytykset siihen olisi olemassa, mutta jotenkin vaan ei lähtenyt.

Illan ilo on ikävässä

Yllätyin hieman siitä, että emme hyödyntäneet ennakkotehtäviä lainkaan kaksipäiväisen kurssin ensimmäisenä iltana. Ensimmäisenä iltana saimme nimittäin tehtäväksi luoda valmiin tekstin pohjalta esityksen pienryhmissä. Materiaalille sai tehdä ihan mitä vaan ja siitä sai hyödyntää asioita tai olla hyödyntämättä. Jotenkin se sama itsensä inspiroimisen ongelma paistoi läpi myös tässä tehtävässä. Myönnän, että asenteeni ja energiatasoni ryhmätyössämme oli ihan surkea. En niinkö jaksanut antaa oikein mitään, koska minulla oli koko ajan semmoinen selkeä epäilys siitä, mihin suuntaan tämä prosessi oli menossa.

Aluksi näytti siltä, että esityksestä oli tulossa melko pitkälti monologi. Sivumennen taisin vähän vihjata, että voisi olla hyvä hyödyntää esityksessä useampaakin ryhmän jäsentä. Lopulta sinne sitten useampi rooli saatiinkin sisällytettyä. Oli jotenkin ihanaa seurata, miten ihmiset kiertelivät sitä ainoaa roolia, jossa on enempi tekstiä, koska sitä ei millään siinä ajassa ehdi oppimaan. En minä mitenkään hakeutunut siihen rooliin, mutta ei se sinänsä haitannutkaan että siihen päädyin. Se on vaan hirveän ikävä lukea reploja paperista esitystilanteessa, vaikka esitys esitetään vain omalle ryhmälle.

Hauskinta minusta kuitenkin ihan ehdottomasti oli se, miten kaikki mitä oli sovittu unohtui saman tien esitystilanteessa. Kukaan ei sano sovittuja reploja oikeassa kohtaa ja itsekin taisin käppäillä lavalle hitusen liian aikaisin, koska epäilin että toinen oli unohtanut replansa. Ei ollut, mutta onneksi kuitenkin oli unohtanut kenelle ne piti kohdistaa, joten siinä sitten naurua pidätellen keskeytin omat replani, kun hän sanoi repliikkinsä. Se oli ihan tosi huikeaa, miten lakonisesti ne sanat siihen sitten lausuttiin. Mielestäni se oli jopa parempi kuin se visioimamme versio. Tämä on sitä taikaa, mitä saa kun ei ole aikaa käydä esitystä läpi muuten kuin paperista.

Oma hahmoni, joka oli siis hoitokodissa oleva vanha mies, päätyi tarinassa kuolemaan, koska olimme valinneet esityksemme teemaksi kuoleman. Tällä kertaa viikatemies ihan konkreettisesti iski. Pystyn yleensä vaivattomasti kaatumaan rentona, mutta nyt voin sanoa, että dramaattinen romahdus tuossa kohtaa oli virhe. Ehkä se oli vaan se, että pitkän työpäivän jälkeen oli hartianseutu jumissa, emmekä oikeastaan juurikaan lämpänneet tuolloin, toisin kuin monilla muilla lähijaksoilla. Jotenkin tärähti ikävästi yläselässä, vaikka kaaduin tällä kertaa lattian sijaan patjalle. Olis pitänyt olla siis hyvä tsänssi olla loukkaamatta itseään. Se patja vain taisi olla vielä lattiaakin kovempi. Loppuilta menikin kärvistellessä ja pohtiessa, että jos tämä kipu nyt jää päälle niin huominen on kyllä yhtä helvettiä. Onneksi aamun valjetessa se oli kuitenkin poissa.

Toisen päivän pohdintoja

Toisena päivänä sitten olikin aika ottaa monologit esiin. Pienryhmissä ensin kävimme omat monologimme läpi ja lähdimme sitten siltä pohjalta dramatisoimaan kahta kohtausta sekä laatimaan koko tarinan kohtausluetteloa. Ehkä tässä toistui vähän se sama mikä edellisenä iltana, vaikka ryhmä oli täysin eri, että jäädään jumiin johonkin keskusteluun ja aikaa kuluu tavallaan hukkaan. Ei sillä, että luovan toiminnan tarvitsisi olla erityisen tehokasta ja se tyhjältä vaikuttava puhe voi viedä asioita eteenpäin. En sillä asiaa nosta esiin, vaan lähinnä siksi mainitsen sen, koska tunnistan että aiheutimme kiireen itse itsellemme. Jäimme jumiin kohtausluetteloon ja hahmojen taustojen pohdintaan, vaikka sitä olennaisempaa olisi ollut tuottaa materiaalit kahteen kohtaukseen, joiden käsikirjoitus menisi toisen ryhmän esitettäväksi.

Se minkä tunnistuksen itsestäni tuossa tilanteessa tein oli, että minulla oli impulsseja työn ohjaamiseen, mutta en juurikaan niihin tarttunut. Muutaman sellaisen pienen korjausliikkeen ja etenemisehdotuksen tein, mutta en niitä sen suuremmin ajanut läpi. Huomasin kyllä, että aika ei tule riittämään, jos asioita jäädään vielä pidemmäksi aikaa pohtimaan ja valitsin olla välittämättä. Passioivoiduin ryhmän laitamille ja annoin toisten tehdä niin kuin parhaaksi näkivät. Se ei ole ryhmätyössä kovinkaan järkevä strategia. Intressini lähteä edes kevyesti vaikuttamaan ryhmäprosessiin oli aika vähäistä. En sotkeudu, muut tietävät varmasti paremmin.

Samoin tuossa työskentelyssä nousi esiin se, etä yritän yleensä vältellä omien tekstieni tyrkyttämistä ryhmätehtäviin materiaaliksi. Nyt meinasin saada hiljaisen paniikin, kun oma tekstini pyöri ehdolla materiaaliksi dramatisointiimme, vaikka yritin oikeastaan saada sen tiputettua pois sieltä. Kyllä siitä lopulta pieni pätkä sinne päätyi ja se on ihan ok. Olen tietoisesti yrittänyt saada suhdettani teksteihini neutraalimmaksi, mutta en ole vielä siinä täysin onnistunut. Ehkä draamakasvatuksen kontekstissa, siinä on vielä sellainen ylimääräinen aversio. Nimittäin viimeksi kun oma tekstini esitykseen päätyi, niin se oli yhtään liioittelematta ihan todella epämiellyttävä ja raskas kokemus. Ei siksi, että luotu esitys olisi ollut mitään muuta kuin kaunis ja koskettava, sanat sopivat siihen hyvin. Vaan ihan sen luomisprosessin herättämien voimattomuuden ja ulkopuolisuuden tunteiden vuoksi. Olin ihan hajalla sen kokemuksen jäljiltä ja se ehkä vähän vielä kaikuu jossain alitajunnan syövereissä.

Yliajallehan se työskentely meni, mutta kohtaukset saatiin kirjoitettua. Ei siinä sinänsä mitään hämminkiä ollut, ehkä olisin itse toivonut, että monologitekstejä olisi ehditty yhdessä työstämään. Nyt ne oli pakko aika pulan vuoksi laittaa siinä muodossa, kuin ne oli laadittu. Toki lyhennettyinä, mutta kuitenkin. Kyllä ne toimivat tosi hyvin niinkin. Ehkä omastani olisin lopulta poistanut murteellisuuden, koska se selkeästikään ei ollut hyvä, kun toinen ryhmä ei ehtinyt repliikkejä opetella. Vieraan murteen lukeminen paperista esitystilanteessa on aika haastava tehtävä. Olisin siis mieluusti hieman helpottanut toisen ryhmän tehtävää. Hyvin se meni joka tapauksessa.

Itse esitimme sitten toisen samasta pohjatekstistä dramatisointinsa laatineen ryhmän kohtaukset. Nyt pääsimme esityksen käymään läpikin pariin kertaan ja miettimään asemointeja sekä toimintoja. Siitä tuli tosi kiva pieni esitys. Itsehän pääsin vähän mutkan kautta oikein luonnerooliin eli tarinan isoisäksi. Draaman perusopinnoissa olin yleensä humalainen keski-ikäinen tai nuorempi mies. Nyt aineopintojen puolella olen selkesäti kehittynyt niin paljon, että voin esittää vanhoja miehiä, viinalla tai ilman. Minulle tosin ehdotettiin ensin tarinan nuoremman miehen roolia, mutta siinä ajatus miimisestä puuhastelusta vähän ahdisti, joten panikoin itselleni isoisän roolin. Joka tapauksessa, jostain syystä miesten rooleja tuntuu kasaantuvan. Jännä.

Loppupohdintoja

Ehkä fokus vähän liiaksi oli tällä jaksolla esittämisessä ja dramaturgisen ajattelun kehittäminen jäi vähän vaiheeseen. Kumpanakin päivänä siis valmistimme esityksen ja katsoimme kaikkien ryhmien esitykset. Ymmärrän kyllä, että jokaisen on se oma äänensä löydettävä ja silti olisin kovasti toivonut yhteisen dramaturgisen ajattelun kehittämisen olevan opintojakson fokuksessa. Kaikki tiet johtavat esityksiin, joka on se lopputuotos. Ei se dramatisoitu teksti, vaan toisen ryhmän siitä tekstistä luoma esitys. Todella upeasti toinen ryhmä oli tekstimme esitykseksi muuttanut ja olen toki kiitollinen siitä, että pääsin sen näkemään. Opintojen kokonaiskuvassa olisi ehkä toivonut tämän jakson eroavan toteutukseltaan hieman enemmän perusopintojen vastaavasta jaksosta. Nyt se oli aika vahva toisinto sieltä perusopinnoista.

Yksi mielenkiintoinen ajatus kurssilla kuitenkin heräsi, kun puhuimme uuden ja vanhan dramaturgian mukaisista keinoista. Jokaisen esityksen jälkeen pohdittiin mitä uuden dramaturgian keinoja siinä oli käytetty (esim. neljännen seinän rikkominen). Siinä kohtaa hoksasin, miten vaikea minun oli tällaista erottelua tehdä. Uuden dramaturgian keinot eivät ole mitenkään erityisen uusia minun näkökulmastani, vaan olen niihin jo teatterin kontekstissa tottunut.

Siinä kuitenkin heräsi muistikuva parin vuoden taakse Katoava maa -näytelmään, jossa eräs katsomossa ollut vanhempi mies kommentoi kovaan ääneen näytelmän aikana sen sekavuutta. ”Katsojalla tässä lähtee kohta järki.” Silloin ajattelin vain, että olisit edes hiljaa, kun muille tämä ei ole yhtään sekavaa. Nyt tajuan paremmin, että hänelle ongelmia aiheutti se, miten näytelmässä liikuttiin ilman sen suurempia siirtymiä ajassa eteen- ja taaksepäin. Siinä missä minusta oli ihan selvää, että lavalla on sama pariskunta nuorena ja vanhana, se ei hänelle auennut. Ei varsinkaan se että nuori ja vanha versio olivat välillä myös vuorovaikutuksessa keskenään. Miten paljon sitä oikeastaan olettaa ihmisten ymmärtävän erilaisia ratkaisuja ja sitten tajuaa, että eihän tämä olekaan kaikille ihan selvää.

Jotain näiltä jaksoilta mukaan aina tarttuu ja ehkä kaikkea, mitä on tiedostamattaan oppinut ei pysty vielä tajuamaan. Yhdessä tekeminen on aina opettavaista, koska siinä oppii paljon muilta ja samalla voi oivaltaa paljon myös itsestään.

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑