Yksi varhaisimmista muistoistani improamisesta esitystilanteessa on peräisin ala-asteajoilta. Silloisella opettajallamme oli tapana videoita silloin tällöin pitämiämme esitelmiä ja esityksiä, joten tästä tapauksesta on mahdollisesti videotodistusaineistoa edelleen olemassa. Tosin onneksi tekniikka vanhentuu sen verran nopeasti, että eihän kukaan enää videokasetteja pysty edes katsomaan. Eihän?

Joka tapauksessa meillä oli tehtävänä opetella joku runo ja sitten lausua se luokan edessä, opettajan kuvatessa esityksesi videolle. Ihan simppeli tehtävä. Opettele lyhyt runo ulkoa ja lausu se. Ei tarvitse tulkita tai keksiä mitään, jos ei ehdottomasti tahdo. Riitti, kun vain puhui sanat ääneen luokan edessä.

Ainoa ongelma oli se, että minä en ollut opetellut mitään runoa ulkoa.

Olin lykännyt runon etsintää ajatuksella löydän varmaan sopivan runon huomenna. En löytänyt, kun en edes etsinyt. Se oli aikaa ennen googlea, joten sopivan runon löytäminen ei ollut ihan niin simppeliä kuin mitä se nykyään olisi. Käytännössä piti lukea esim. runokirjoja löytääkseen sopivan runon. No ehkä yhtä runokirjaa (Eino Leinon runoja, joku semmonen tosi paksu tiiliskivi..?) vilkaisin, mutta kun en siitä löytänyt sopivaa, niin luovutin.

Tuota tehtävää jatkuvasti seuraavalle päivälle lykätessäni lopulta unohdin sen kokonaan. Menin esityspäivän aamuna kouluun ja vasta kun asiasta ruvettiin puhumaan tajusin, että ai niin sehän on tänää. Minulla ei ollut mitään opeteltuna. Ei riimin riimiä.

En ollut tuolloin ensimmäisenä esiintymisvuorossa, joten minulla oli vähän aikaa tunnilla ennen omaa vuoroani. Siinä sitten pienoisen paniikin alla keksin itse sen runon. Sain minä siihen yhden riimin (muistaakseni hetki – retki) , mutta loppu oli kyllä puhdasta tajunnanvirtaa, joka kumpusi siinä hetkessä mieleen. Ja semmoisen runon minä sitten esitin siinä kaikkien edessä.

Opettaja taisi kommentoida sitä jotenkin, että oli alun riimeistä olettanut runon loppuosan myös noudattavan samaa kaavaa, mutta sepä olikin yllättävän erilainen tyyliltään.

Helposti voisi ajatella, että tuossa tapauksessa esiintyminen olisi ollut se pelottavin juttu. Varsinkin, kun minulla ei ollut vaadittua materiaalia valmisteltuna. Miten sitä nyt voi runon esittää, jos ei sellaista ole valmiiksi opetellut.

Ihan hyvin, koska suuri osa runoista on ihan käsittämättömiä muutenkin. Runohan voi olla ihan dadaa tai muuten vain tosi huono. Ei tehtävä vaatinut hyvää runoutta esittämään, vaan siinähän treenattiin sitä esiintymistä. Sanat olisivat voineet olla mitä vain, mutta nyt oli määritelty että niiden pitää olla runoutta.

Pelottavinta tässä tehtävässä, ja syy siihen, miksi tuolloin omana ahdistuneen introverttinä itsenäni, kykenin improtun runon esittämään, oli kasvojen menettämisen pelko. Siis se, että joutuisin myöntämään etten ole tehnyt kotitehtävääni. Että joutuisin myöntämään etten ollut valmistautunut. Se oli siinä kohtaa elämääni ajatus, jota en ollut julkisesti valmis myöntämään.

Ihmisellä voi aivan hyvin olla samaan tilanteeseen liittyen päällekkäisiä pelkotiloja, jolloin niistä vahvempi voi peittää alleen sen heikomman. Tulee tehtyä jotain mikä muutoin pelottaisi, koska joku muu asia pelottaa vielä enemmän. Tuona hetkenä kasvojen menettämisen tai jonkun rooliodotusten rikkomisen pelko ylitti kaiken mahdollisen esiintymiseen liittyvän pelon ja jännityksen. Kiltin ja tunnollisen oppilaan imago velvoitti vähintään teeskentelemään, että olen valmistautunut tehtävään.

Tietysti moni muu esitelmä oli itseasiassa vielä puhtaampaa improa, kun piti kertoa jostain harrastuksesta, niin eihän sitä nyt sinäänsä ollut valmiiksi suunnitellut. Kertoi vain mitä aiheesta mieleen tuli siinä tilanteessa. Se miksi määrittelen tuon runojutun ensimmäiseksi improesityksekseni on, että sen myötä itse esiintymiselleni asettamani rima ensi kertaa putosi kerta rysäyksellä siedettävälle tasolle.

P.S Tuon tapauksen jälkeen rima on kyllä erinäisistä syistä hilautunut takaisin todella korkealle, mutta se onkin jo ihan toinen tarina.