Ansassa kerta toisensa jälkeen (Jyväskylän Kaupunginteatteri)

Olen nähnyt Jyväskylän Kaupunginteatterin Ansa-musikaalin todella monta kerta ja silti se yhä edelleen säväyttää. Totta kai ne kohdat, jotka alunperinkin tökkivät, eivät hyödy yhtään usemmasta tarkkailukerrasta. Mieli kun ei vain suostu taipumaan niiden puolelle. Joitain pieniä juttuja, joista en aluksi hirveästi pitänyt, olen oppinut ymmärtämään. Kyllä se kuitenkin niin on, että ei tässä ihmisenä ja teatterinseuraajana ole yhdessä esityskaudessa hirveästi kasvettu. Niinpä ne suosikkikohdat ovat edelleen samat.

Eniten minua yksittäisistä hahmoista kiinnostavat luonnollisesti armoitettu konsultti Erkki Ranto (Sauli Suonpää) sekä iki-ihanat vanhukset Kaarina (Jukka-Pekka Mikkonen) ja Mauri (Jouni Innilä). Yksi yllättävän syvälle iskevä hahmo on Ellu (Hanna Liinoja), joka sinänsä jää hyvin pinnalliseksi tuttavuudeksi. Se vähä mitä tarjoillaan on kuitenkin todella koskettavaa. Muistan kyllä hyvin, miten purskahdin itkuun jo avoimissa harjoituksissa hänen viimeistä kohtausta seuratessani.

Varmasti kehuja ja glooriaa on Sauli Suonpään suoritukselle lipevänä konsulttina satanut ihan riittämiin, mutta kehutaan nyt vielä, kun siihen aihetta on. On ollut äärettömän kiinnostavaa seurata, miten haparoivista ensikontakteista on siirrytty yleisön suvereeniin hallintaan. Eikä siis mitenkään pahassa mielessä, että yleisöä manipuloitaisiin, mutta huomion konsulttimme kyllä varastaa ihan täydellisesti. Valokin vaikuttaisi heijastuvan jotenkin erityisen kirkkaana hänen silmistään. Hän ikään kuin hehkuu. Tässä, kuten kaikessa Sauli Suonpään näyttelemisessä, minua erityisesti ihastuttaa hänen läsnäolonsa. Se mikä yleisöön välittyy ei ole näyttelemistä, vaan elämää lavalla ja se on upeaa seurattavaa.

Vanhainkodin kohtaukset ovat kyllä niitä, joita näytöksestä toiseen odotan suurella ilolla. Maurin pehmoiset puheet ja aivan huikea heittäytyminen, saavat aina hymyn huulille. Se toki siihen esityksen edetessä hyytyy, mutta mennään mieluummin ilo edellä. Ennen loppua on kuitenkin elämää ja se elämä on se, mikä on oikeasti tärkeää. Kaarina on toinen vanhainkodin suosikeistani, jonka ilmeet ovat kyllä seuraamisen arvoista. Maurin ja Kaarinan välinen sanaton dialogi on kyllä huikeaa.

Loppuun vielä mainittakoon se, että kun nyt musikaalista on kyse, niin musiikki on tärkeää. Ihan jo pelkästään musikaalin viimeisen laulun vuoksi voisin palata musikaalin pariin yhä uudestaan. Kuoron ja Joni Leponiemen äänet soivat syvälle sieluun ja ytimiin saakka. Se on vaan niin kaunis numero. Surullinen, kaihoisa ja tuskallinen, mutta ennen kaikkea kaunis.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑