Teatterissa tuntuu olevan katsomossa sijoittumisen osalta olemassa kahdenlaisia katsojia. Niitä, jotka tahtovat istua mahdollisimman edessä, jotta näkevät mahdollisimman selvästi näyttelijöiden ilmeet ja eleet. Sitten on niitä, jotka eivät suurella näyttämöllä juuri 6. riviä edempää suostu paikkoja ottamaan. Itse kuulun ensimmäiseen kategoriaan, mutta käyn kyllä välillä tarkastelemassa esityksiä myös 10. rivin tuolta puolen. Näin erityisesti silloin kun haluan tarkastella esitystä kokonaisuutena ja nähdä joukkokohtauksien suuret linjat yksityiskohtien sijaan. Pääosin sijoitun mieluiten riveille 1.-5., koska tahdon nähdä tarkasti jokaisen yksityiskohdan. Vaikka suurella näyttämöllä näytelläänkin niin, että takarivissäkin tuntuu, näkee eturiveistä paljon sellaista, mitä ei ihan fyysisesti ole mahdollista etäämpää havaita. Pieniä inhimillisiä vivahteita, joita itse arvostan suuresti.

 

Huomaan kuitenkin, että olen teatterikatsojana ajoittain hyvin tietoinen itsestäni. Varsinkin silloin, kun päädyn seuraamaan jotain tiettyä näyttelijää esityksen aikana. Jos jossain kohtaa satun hänen katseensa linjalle ja katseemme kohtaa, minua hieman hävettää. Kuin tekisin jotain todella röyhkeää seuratessani juuri hänen näyttelemistään. Näin ei toki käy silloin, kun lavalla on vain yksi näyttelijä, vaan nimenomaan joukkokohtauksissa. Tunnen itseni julkeaksi, kun jään näyttelijälle itselleen kiinni siitä, että seuraan juuri hänen työskentelyään. Tosin hyvin todennäköisesti hän ei asiaa edes oikeasti noteerannut, koska hänellä on esityksen aikana varmasti muutakin ajateltavaa. Mutta kenties ajattelumalli ”mitä muut minusta ajattelevat” on vain liian syvälle juurrutettuna minuun ja siksi myös teatterin hämärässä se välillä iskee tajuntaan.

 

Sama tapahtuu siis myös kadulla, kun unohdun tuijottamaan esim. jonkun asussa olevaa upeaa yksityiskohtaa. Kyseessä on sellainen utelias, tutkiva katse, joka on lapsille täysin luontevaa, mutta jonka minä olen aikuiseksi varttuessani kieltänyt itseltäni. Tässä mielessä koen teatteriin ja improon liittyen läsnäolo ja kontaktiharjoitusten olevan itselleni äärettömän tarpeellisia. Olen jotenkin onnistunut tekemään katseesta jotain kiellettyä, vaikka katsoisin positiivisista syistä, en arvostellen. Jos teatterikatsojana olen kiinnittänyt katseeni johonkin tiettyyn näyttelijään, niin syy on yleensä se, että hänen esiintymisessään on jotain kiinnostavaa. Ehkä alitajuisesti yritänkin kerätä itseeni vaikutteita ja siksi katseeni hakeutuu yleensä siihen näyttelijään, jonka koen onnistuvan erityisen hyvin. Tai vaihtoehtoisesti mokaavan niin upeasti, että tekisi mieli hurrata, mutta tästä lisää joskus myöhemmin.