Palataanpa Improtaivaaseen ja keskiviikon tunnelmiin. Kirjoitin leirin majapaikasta eli näyttämön vetoisasta nurkasta jo pienen ennakon, mutta mennään vielä vähän syvemmälle asiaan.

Keskiviikko oli mulle sekä ilontäyteinen että raskas päivä. Olin nukkunut todella huonosti. Jostain seinänraosta veti. Niinpä, vaikka nukuin makuupussissa villapaita päällä, niin mulla oli kylmä. Hanskoja en älynnyt pakata, joten käsiä paleli. Sinä yönä muiden majoittujien yöäänetkin pitivät mua hereillä eri tavalla, kuin edellisenä yönä. Kun heräsin, niin kipeä jalkani oli oikein erityisen kipeä. Ei vaan nilkka ja jalkapöytä, jotka olen aiemmin loukannut, vaan myös polvi oli ihan jumissa ja kivulias.

Aamiaispöydässä kaikki kiersi mut kaukaa. Söin puuroni hiljaa, kuin se peikko, jolta sekaisine hiuksineni näytinkin. Mulla lähti se päivä siinä mielessä huonosti liikkeelle, koska jäin yksin, mikä ei ehkä ole kuitenkaan hyväksi mulle. En erityisemmin sosiaalisuutta aamuisin kaipaa, mutta huomasin, että oli vaikea mennä mukaan muiden juttuun. Istuin toiseen pöytään, jossa ei ollut ketään, vaikka toisessakin olis ollu vielä tilaa. Eli eristin kyllä ihan itse itseni. Toisaalta, eipä kukaan myöhemmin saapunutkaan seuraani halunnut liittyä, joten alitajuisesti tulin myös ulkopuolelle jätetyksi.

Tää ei ole moite tai kritiikki kenenkään toimintaa kohtaan. En edes olettanut, että kukaan istuisi samaan pöytään ja olin tehnyt itse sen valinnan, että istuin yksin. Tää on vaan huomio siitä, miten se aamiaistilanne rakensi erillisyyden tunnetta jonnekin syvälle. Se voi olla osatekijä siinä, miksi se tuttu erillisyyden ja ulkopuolisuuden tunne laukes sitten myöhemmin päivällä harjoitteen epäonnisessa parinvalintatanssissa.

Iltapäivällä rytmillisen Kanikani-harjoitteen – johon en mm. kipeän jalan takia osallistunut – jälkeen siirryttiin pariharjoitukseen. Sitten alko se arpominen, onko meitä nyt parillinen vai pariton määrä ja kuka on kenenkin kanssa. Siinä kävi silleen, koska mä en sen harjoitteen aikana ollut piirissä, että muut ei muistaneet olemassaoloani. Näin ollen siellä ehdittiin jo sopia: ”me voidaan tehdä kolmestaan”.

Mikä sinänsä on ihan ok. En yleensä enää nykyään reagoi sellaisiin asioihin vanhan lapsuuden ulkopuolisuuden trauman kautta. Mutta tällä kertaa, aamun yhteyden löytämisen vaikeuksistakin johtuen, reagoin melko voimakkaasti siihen, kun sitten kolmikossa hoksattiin, että onhan tuokin olemassa. Musta siinä ei kukaan toiminu väärin, vaan olisin saanut parin siihen harjoitukseen. Mussa vaan valitettavasti oli aktivoitunut lapsuuden hylkäystrauma suojamekanismi, jähmettymismoodi, joten mun oli hyvin vaikee käsitellä monimutkaisesti esitettyjä vaihtoehtokysymyksiä. Ylipäätään tunnistin sen vanhan haavan, jonka vuoksi mun on tosi vaikee olla ”vaivaksi” muille. Kun he jo oli kolmikko, niin minä sitten sotken sen kuvion.

Siinä sitten kävi niin, että jäin yksin. En vaan pystyny enää menemään harjoitetta tekemään jonkun parina. Niinpä he teki sen kolmestaan muiden tehdessä pareittain.

Tosta ois voinu jäädä inhottava kokemus, ja melkein jäikin. Olin siinä hetkessä lapsitilassa – jos tällaisen psykologisen ilmauksen puoskarille suotte – missä käperryin itseeni. Peitin käsillä silmät ja yritin rauhoitella sitä sisälläni olevaa hylätyksitulemisen tunnetta. Mitään järkeähän siinä ei ole, että se tuossa tilanteessa heräsi, mutta oli järkeä tai ei, niin se tunne siinä heräsi.

Syy, miksi siitä lopulta tuli korjaava kokemus oli se, että joku näki tilanteen, eikä jättänyt mua yksin sen tunteen kanssa. Kiitos siitä hänelle.

Niin aikuisia, kuin me kaikki teeskennellään olevammekin, niin ei me aina ihan olla siinä aikuisen minän tilassa. Joskus reaktio tulee jostain kauempaa. Silloin se, että joku on tukena – ihan vaan on tai juttelee niitä näitä kanssasi – on äärettömän merkityksellistä. Olen kiitollinen, että sain sellaista tukea Improtaivaassa kokea, koska musta tuntuu, että se pieni hetki oli merkittävä apu myös tulevaa ajatellen. Ei vaan sen hetkisen liskoaivohetken purkamisessa, vaan sen ymmärtämisessä, että mun ei tarvii jäädä yksin. Että voin saada myös tukea, kun sitä tarvitsen.

Tekniikoita, tekniikoita, tekniikoita

Tällä hirveen pitkällä johdannolla päästään siihen, mikä muistiinpanoistani myös paljastuu eli keskiviikkona ehdittiin tehdä paljon. Toki tiistainakin tehtiin varmaan määrällisesti yhtä paljon, mutta keskiviikkona tuntui olevan yksittäisiä uusia tekniikoita ja lämppäreitäkin enemmän. Tehtiin joitain juttuja pitkiä pätkiä, mutta jotenkin jokainen taukojen välinen opetusosuus tuntui erilliseltä kokonaisuudelta. Se voi olla vaan oma tunteeni ja ehkä johtuu just siitä lämppäritekniikoiden ja -leikkien määrästä.

Edellispäivänä oli ollut jossain määrin orgaanisempia siirtymiä. Oltiin vaan tultu tauolta vapaaseen laulujamitteluun ja lähdetty siitä. Nyt jokainen opetussetti alkoi hyvin selkeästi lämppäritekniikalla. Se ehkä alitajuisesti viritti mut pitämään niitä erillisinä. Siksi päivä tuntu pitkältä, koska mielessäni olin aloittanut päivän kolmesti. Ensin aamun tilakävelyllä eri variaatioineen (mihin en jalan takia osallistunu), sitten iltapäivällä tuli kanikani (mihin en osallistunut jalan ja sisäisten syiden vuoksi osallistunu) ja lopuksi päivän viimeinen setti ”Kalle myy karkkia Kokkolassa”-harjoitteella (mihin osallistuin). Mulle päivä alkoi kahdesti erillisyydessä ja kerran yhteydessä.

Hassua, kun sitä näin jälkikäteen ajattelee, mutta niin se meni. Siksi keskiviikko oli alkuun aika raskas, vaikka sinänsä suurin osa tekniikoista oli sellaisia, mihin osallistuin ja mistä tykkäsinkin.

Aamupäivä ylipäätään oli hyvin lämppäripainotteinen. Kun katson muistiin kirjoittamaani tekniikkalistaa niin siinä on puolenkymmentä tekniikkaa, mitkä itse miellän lämppärileikeiksi. Tehtiin äänilämppäreitäkin, mitkä olivat aiemmin ehkä unohtuneet. Niitä ryhmän sisältä pyydettiin tehtäviksi, joten huippuopemme luonnollisesti tämän toiveen myös toteuttivat. R:n päristetelyt ja kiertelyt tuli tehtyä ihan huolella ja nenän kutinaa välttämättä.

Siitä sitten lämppäreiden jälkeen lähdettiin tutkimaan päivän taidollisia asioita, kuten yhteen ääneen puhumista – tai huutamista -, kuuntelua, määrittelyjä ja toimintaa kohtauksissa. Myös teemallisesti ja sisällöllisesti käytiin läpi paljon ihan impron perustaitoja. Kuten Simo ja Hannu totesivatkin, niin iltapäivällä käytiin kohtausbootcamp, jossa ns. painot jaloissa juosten treenattiin erilaisia määrittelyjä ja miimisen tilanrakentamisia sanallisin määrittelyin.

Keskiviikko ei tosiaan ollut impronkaan kannalta kevyt päivä. Käytiin läpi paljon improlle hyvin keskeisiä taitoja, joiden treenaaminen haastaa aina myös tottuneempaakin improajaa. Kun perusteita ei vaan voi osata liian hyvin. Ei voi osata liaan hyvin määritellä asioita kohtauksissa tai ylipäätään hyväksyä muiden – saati omia – ehdotuksia.

Yhteenääneen puhumisen erikoistekniikka eli huutoparit, ei ole ehkä oma suosikkini. Siitä oli myös keskustelua, että miksi sitä tehdään. Musta nämä kurssilla käydyt reflektiokeskustelut on myös silmiäavaavia siinä mielessä, että itselle ei juolahtais mieleenkään kysyä tai kommentoida samoja asioita, mitä joku muu miettii. Toki samojakin pointteja tulee, mutta aina oma ymmärrys improsta rikastuu näiden keskustelujen myötä.

Itse en fanita sitä huutamisaspektia tuossa tekniikassa, mutta sen keskustelun pohjalta mulle kirkastui se, miksi tämmönen tekniikka voi olla hyvin arvokas silti kokea ja tehdä. Se liittyy tarjouksiin ja hyväksyntään. Mulle ei ole aiemmin tullu niin selväksi, kuin nyt keskustelun kautta tuli, että tämähän on – oikein oivallettuna – tärkeä tekniikka varsinkin niille improajille, jotka kuuntelee enemmän, kuin määrittelee.

Ylipäätään tunnistan itsessäni sen, että omia tarjouksia on ollut vaikea hyväksyä. Varsinkin aloittelevana improvisoijana olen hyvin usein, melko tarkkana kuuntelijana ja joustavana tyyppinä, päätynyt toteuttamaan toisten ideoita. Vaikka tarjoaisin jotain, niin hyvin herkästi pudotan sen ja päädyn toteuttamaan toisen ideaa. Se on sekä hyvä että vähän huono juttu.

Improssa on kuitenkin kyse tasapainosta. Eli ei oo hyvä jääräpäisesti aina ajaa omia ideoita läpi, mutta ei oo myöskään hyvä, jos aina luopuu omista ideoista tai ei uskalla enää edes sanoa niitä ääneen. Parhaimmillaan improssa on jaettu vastuu. Jos toinen määrittelee kaiken ja toinen ei mitään, niin se voi toimia jonkun aikaa. Yksittäisessä kohtauksessa tai näytelmässä se on ok. Mutta pidemmän päälle improryhmässä toimiessa se rupeaa syömään ihmistä.

On hyvä sekä osata tarvittaessa hyvin itsevarmasti huutaa se oma ehdotuksensa ilmoille että tarvittaessa luopua siitä ja lähteä toiseen suuntaan. Tämä harjoite on nyt sitten ihan kultaa määrittelyaremmille tyypeille. Ihmisille, jotka kuuntelee ja antaa tilaa. Nyt sä et voi ihan ensimmäisen ehdotuksen kohdalla kuunnella ja antaa tilaa, vaan sun pitää rohkeasti sanoa ääneen se oma ehdotus. Sitä tää tekniikka huutaa. Heh heh.

Sitten vasta, kun ekat ehdotukset on kuultu molemmilta tai kaikilta huutoryhmän jäseniltä, voi ruveta kuunteleen, että mikähän se meidän yhteinen vastaus olisi. Jotkut on tosi taitavia yhteenääneen puhumisen rauhallisemmassa tekniikassa, koska he kuuntelee tosi tarkasti toisen pienimpiäkin äännähdyksiä. Mutta niissäkin tekniikoissa, missä lähdetään suunmuotojen ja äänteiden kautta hakemaan hitaasti yhteistä ääntä, on eduksi, jos on myös itse valmis vuorollaan liidaamaan muodostusta. Pelkkä peesaaminen käy parille raskaaksi, koska määrittelyvastuu ja sananmuodostus jää hänen harteilleen.

Tasapaino on hyvä sana ja sitähän tässä haetaan. Osataan sekä rohkeasti määritellä että hakea yhteinen tarina ja vastaus.

Toki tässäkin tekniikassa voi harjoitella montaa asiaa. Mainitsemani omien tarjousten tekeminen ja hyväksyntä ei ole ainoa taito, jota tää treenaa. Eikä tämä suinkaan ole ainoa tekniikka, jolla tarjoamista ja omienkin ehdotusten hyväksymistä voi harjoitella. Tuli vaan nyt käsitettyä aiempaa kirkkaammin, miksi tätäkin tekniikkaa voi välillä olla ihan hyvä tehdä, vaikkei se omiin lemppareihin kuuluiskaan.

Kohtauksia

Keskiviikon sellaista hurmaavinta antia olivat erilaiset kohtaukset. Kun oli harjoiteltu oikein kuntosalinomaisesti perustaitoja niin se rikastutti myös kohtaustyöskentelyn mahdollisuuksia. Musta oli ihana, että tehtiin piirissä ”nytkyllä mukaan”-kohtauksia, jossa piirin keskelle astumalla siirryttiin saman tien kohtaukseen. Ainoa ohje kohtauksiin oli se, että pitää antaa toisen hahmon repliikin tuntua / pudota. Eli niihin kohtauksiin tuli ihan eri tavalla tunnetta, kun ei vaan nopeasti tuotettu dialogia, vaan annettiin jokaiselle repliikille arvo ja oma aikansa. Tämän, kun muistais yleisemminkin lavalla.

Toinen kohtaustekniikka, josta itse syvästi viehätyin oli vanha kunnon ”Sanoi hän”. Keskiviikkona siitä nähtiin parikohtausversio, jossa pari sanoo toisen repliikin jälkeen ”sanoi hän, ja [joku toiminta]”. Etenkin nähdyssä opettajan ja oppilaan välisessä kohtauksessa sen tekniikan kautta syntyi ihanasta vaaraa kohti menevä kohtaus. Harvoin näkee niin rohkeaa uhriksi asettumista. Sen sijaan, että oppilasta esittänyt improaja olis määritellyt opettajalle toiminnon, jonka hän vaan toteuttaa, hän määritteli toiminnon, joka asetti hänen oman hahmonsa pulaa. ”Sanoi hän, ja antoi oppilaalle selkäsaunan”. Se on ihanan raikasta, kun niin usein vältellään asettamasta itseään tai muita pulaan. Nyt sitten nähtiin kohtaus, jossa kumpikin kaivoi omaa kuoppaansa vaan syvemmäksi. Aivan hurmaavan pimeä kohtaus. Improherkkua.

Samassa tekniikassa nähtiin myös huikeaa ”impron sääntöjen” rikkomista mm. gägi lopetuksen muodossa. Kun usein ja monet kouluttajat pyrkii opettamaan pois gägeilystä ja vitsien murjomisesta. Yleisesti ottaen olen ohjeen kannalla, että ei tehdä asioista vitsiä tai pyritä olemaan hauskoja. Mutta siihen kohtaukseen se sopi. Siinä oli hyvin absurdi kohtaus, jossa siskokset olivat hautausmaalla ja sitten toinen päätyy kaivamaan hautaa. Samaan aikaan toinen sisko vaan häiritsee ja on ylipäätään tyhjää toimittamassa siellä kaivuu-urakan äärellä.

Sitten siinä mennään kohti varaa ja ”sanoi hän”-tekniikalla päädytään siihen, että tyhjäntoimittaja sisko rupeaa peittämään siskoaan sinne hautaan. Siihen haudattava sisko toteaa tyyliin: ”En haluaisi jäädä tänne, mutta onpa mukava kerrankin nähdä sinut tekemässä töitä.” Sehän oneliner- tai vitsilopetus, mikä sopi siihen lyhyeen kohtaukseen. En sano, että pitkässä improssa kannattaa valita, ainakaa joka kerta, lopettamista vitsillä, mutta kyllähän se variaationa on ihan toimiva. Lyhyessä komediaimprossahan se on ihan kullanarvoinen taito lyödä se viimeinen naula arkkuun.

Ehkä tää keskiviikko oli päivänä yleisemminkin variaatioiden ja oman totutun haastamisen päivä. Vaikka kuinka olis joku ohje tai ajatus siitä, miten improa ”pitäisi” tehdä, niin kaikki säännöt on tehty rikottaviksi. Tasapaino on edelleen hyvä sana. Eli kunhan ei aina ja pakosta tee jotain, niin kaikki valinnat on sopivasti käytettyinä mahdollisia ja hyviä. Kuten improguru, Routarinne, asian on monesti muotoillut, niin ei ole kyse oikeasta tai väärästä, vaan variaatioista.

Lopuksi

Tästä tuli nyt pitkä teksti ja tässä on kuvattuna vain pieni osa siitä, mitä päivän aikana ehdimme tehdä. Mutta haluan tähän lopuksi nostaa vielä erikseen kiitettäväksi päivän päättäneet iltajamit. Meillähän ei illalla ole virallista ohjelmaa, vaan se on sitten ihmisten jaksamisesta ja fiiliksestä kiinni, mitä illalla tehdään. Leirillä on mm. tehty niinkin hurjia asioita, kuin ratkottu ristikoita yhdessä. Sen lisäksi on sitten myös laulujamiteltu iltaisin ihanan Hannun säestyksellä.

Mulle keskiviikon iltajamit oli merkittävä kokemus, koska siinä toistui se sama kaava, kuin päivässä aiemminkin. Eli alussa vetäydyin porukasta, kun meitä oli 4-5 Hannun ohella lauleskelemassa. Musta tuntui, etten kuulu porukkaan ja ihan fyysisesti myös vetäydyin erilleen. Ihan konkreettisesti siirsin tuoliani kauemmas, jotten ole passiivisena pilaamassa toisten iloa.

Siinä oli kai joku energiatasojen ristiriita. Muilla oli paljon enemmän energiaa, iloa ja intoa laulaa. Volyymia ja intensiteettia riitti. Mulla taas ei. Musta tuntu erilliseltä, enkä oikein tuntenut yhteyttä muihin ihmisiin. Olin jotenkin omassa päässäni ja hyvin tietoinen siitä, miten upeasti muut improvisoivat laulua yhdessä ja kuinka kamalalta oma ääneni kuulostaisi, jos yrittäisin laulaa mukana.

Se on sisäistä arvostelua. Itsesabotaasia ja vertailu. En sitä ääneen ilmaise, mutta hiljaa mielessäni huomaan ajattelevani, että mä en halua pilata muiden harmoniaa omalla raakkuvalla äänelläni. Mikä ei ole totuudellinen arvio, vaan itsekriittisen pirun mölinää. Toki mulla on harjoittamaton ääni, en treenaa laulamista. Mutta se ei ole se syy alemmuudentunteeseeni, vaan se, kun kuulen miten kirkkaasti ja virheettömästi vieruskaverini laulaa.

Se on joku semmonen äänen kirkkaudellinen asia, mikä mulle aiheuttaa sitä turhaa varomista ja vertailua. Oma äänialani, kun on matalampi naisääni, eikä yllä sinne korkeaan C:hen, niin siitä on välillä kipeän tietoinen. En tiedä onko se totta vai sattuuko se vaan ilmaisuryhmissä olemaan niin, mutta aika usein muut naisäänialan-edustajat laulaa korkealta ja kirkkaasti. Niin törkeän kauniisti, että mua hävettää, kun mä en pysty edes laulamaan niin korkealta, kuin he.

Tää ehkä tulee vähän jostain oopperamaailmasta tai klassisista laulurooleista tää mun huonouden tunne. Jotenkin mun päässä se, että pääosalaulajat on yleensä sopraanoja, on kääntynyt siihen, että matalammat äänialat on huonoja. Ei siinäkään mitään järkeä ole, mutta näin se logiikka omassa päässäni menee. Arvotan omaa ääntäni suhteessa muihin. Jos ryhmässä on kauheasti hyviä laulajia, ihanan kirkkaita sopraanoja, niin mun haluni pilata se äänimaisema omalla äänelläni laskee merkittävästi.

Mutta tämähän oli siis vaan jamien alku. Kun porukka saunomisten lomassa täydentyi ja meitä oli isompi porukka, niin se itsetietoisuus hälveni ja aloin rohkeammin osallistua laulamiseen. Ehkä se oman osallisuuteni lisääntyminen johtui myös siitä, että ruvettiin laulamaan vähän eri tavalla. Jamien alussa improlauluista tuli moniäänisen harmonisia pitkiä kovavolyymisia lauluja. Sitten illemmalla, osin omasta aloitteestani, vuorottelu tuli myös mukaan lauluun. Sen myötä syntyi mm. maailman ihanan säkeistö kerrallaan sukkalaulu.

Vuorottelun hämäryys voi olla myös yksi tekijä, mikä teki omasta liittymisestäni lauluihin vaikeaa. Tunnistan itsessäni sen ”kohteliaisuuden”, että en halua astua kenenkään varpaille, viedä tilaa tai sotkea toisen laulua. Se on osaltaan huono homma improlaulussa, koska se tarkoittaa sitten sitä, ettei multa saa niin helposti komppausta tai tukea lauluun. Olen hiljaa, enkä tarjoa mitään. En vahvista tai tuo lauluun mitään.

En sano edeltävää siksi, että jotenkin ruoskisin itseäni sen vuoksi vaan, koska olen tietoinen siitä, miten yleensä toimin. Olen tietoinen siitä, mikä mulle on hankalaa. Alan myös hahmottaa yhä paremmin niitä syitä sen taustalla, miksi improlauluissa toimin, kuten toimin.

Kyllä mulla on vähän jotain laulutraumojakin, kelläpä ei olis. Silti tää ei ole sellaista perua, vaan tämä on yleisempää asiaa. Siinä on hyvä tarkoitus: tilan antaminen ja kuuntelu. Halu antaa toiselle tilaa tehdä ja laulaa rauhassa. Mutta nyt tullaan siihen yhteenääneenhuutamistekniikan tarjoamaan oivallukseen. Tasapaino on vinksallaan kuuntelun puoleen. Mä en tarjoa tai vahvista toisten tarjouksia, vaan olen passiivinen kuuntelija. Asemoin itseni passiiviseksi toimijaksi tilanteessa, jossa laulussa on täysi vapaus tulla laulajiensa mukaiseksi.

Tämä on vaan hyvä muistutus, mutta en mä siitä mitään paineita ota. Se on kevyt kehitystehtävä, jota kuljetan mukanani improlaulukursseille ja -jameihin. Tavoitteenani on lisätä tasapainoa eli myös rohkeammin liittyä muiden lauluun ja tarjota sinne jotain. Tavoitteissa voi aina onnistua tai olla onnistumatta, sillä ei ole niin suurta merkitystä. Kunhan se tietoisuus on olemassa ja herätetty, että tätä vois treenata ja kehittää.

Loppujen lopuksi, vaikka tämäkin teksti on täynnä vaikeuksien kuvausta ja erillisyyttä, niin musta keskiviikko oli oman kehittymiseni kannalta tärkeä päivä. Aloin yhä vahvemmin tajuta sen, että hyväksyntää on ja muut kannattelee ja tukee, jos omat jalat ei kanna. Mulle on vaikeaa pyytää apua, olla vaivaksi, joten sen tajuaminen, että on ok myös pyytää apua on tärkeää.

Tärkeää on myös tajuta, että joskus ei vaan jaksa ihan kaikkea. Jos omat voimavarat on huonosti nukutun yön tai minkä tahansa muun syyn takia vähissä, niin korkean intensiteetin harjoitteet voi olla haastavia. Kova meteli tai suuri ärsykemäärä voi olla liikaa. Joskus on oikeasti tärkeä huolehtia itsestään ja omasta jaksamisestaan ensin, jotta sitten voi tukea myös muita.