Boris Godunov – mies kuin unelma 1.3.2025 (Teatteri Jurkka)

Nyt on eeppistä menoa sekä Brechtiläisessä että kansankielisemmässä mielessä. Kuten eeppisessä teatterissa on tapana ja tarkoituksena, niin nyt ollaan yhteiskunnallisten kysymysten äärellä. Karnevalisoitu ja kevyesti verhoiltu sanoma kiteytyy päähän ammutun karhun (Sanna Hietala) näennäisen absurdiin kysymykseen: Miksi tässä näytelmässä ei ole yhtään karhua?

Kuningas on kuollut, kauan eläköön kuningas

Kuningasnäytelmien kuningasnäytelmä, Aleksandr Puškinin Boris Godunov, olisi tarkoitus tehdä. Kuitenkin, kuten armoitettu dokumenttikertojaääni, Jarmo Heikkinen, näytelmän johdannossa pääsee kertomaan, ei miesnero – Turkan hengessä ja Jurkan veressä – Villen (Ville Sandqvist) suunnitelma oikein ota edistyäkseen. Tulee koronat ja kaikenlaiset demokratiat häiritsemään miehen nerokkaita suunnitelmia. Liekö edes lehteviä leivoksia tai suurta miesrunoutta saatavilla, kun nerous niitä ravinnokseen kaipaa?

Miesnerous lihallistuu lavalle, paitsi Villen, myös isä Prostatan ja Étu Rauhasen (Ville Sandqvist) sekä, säveltäjänero, ruhtinas Peniksen (Iiro Ollila) muodossa. Ja, jotta se ei jäisi epäselväksi, mistä tässä puhutaan, niin arvon munapää (kirjaimellisesti), ruhtinas Penis, kulkee suuren osan ajasta lavalla kookkaahko valkoinen muna kädessään. Nyt ollaan niin syvällä miesnerouden ytimessä, että vaarana on kadota lopullisesti mustaan aukkoon Elon Myskin mukana.

Voimmeko edes selvitä tästä elämästä ilman vahvaa johtajaa, isää? Ja olemmeko tosiaan kaikki karhuja, jos oikein silmiin katsotaan? Siis omiin silmiin. Ei katsota karhua silmiin. Varoitetaanhan siitä jo lämpiön puolellakin.

Erityisesti tässä esityksessä viehättää se, miten monen tyylin yhteensulauma tämä episodirakenteinen esitys on. Välillä liikutaan absurdin ja ajoin hyvin huonon huumorin sekä miesnerouden omien pierukaasujen haistelun ytimessä. Toisena hetkenä solahdetaan dokumentarismiin tai karataan kaupungille julistamaan totuuksia. Sitten taas kuljetaan kuningasnäytelmien ruhtinaallisen ylellisissä tunnelmissa, kullankimalteisissa palatsisaleissa, lausumassa Shakespearea. Päätyen täydellisen tuhon, tai sen uhkan, dystooppisen mustavalkoisiin ja makkaranhajuisiin maisemiin. Unohtamatta tietenkään viehkeän herkkää ja klassisen romanttista kuvastoa.

Musiikista

Koska tätä esitystä on erittäin ansiokkaasti lähes kaikilta mahdollisilta kanteilta jo analysoitu eri arvioissa sekä taustoitettu esityksen käsiohjelmassa, en usko tuovani merkittävää lisäarvoa keskusteluun esityksestä lähtemällä itsekin syvempään teemalliseen tai teatteristeknilliseen analyysiin. Niinpä valitsin omaksi tarkkailukulmakseni esityksen musiikin.

Tämä esitys nimittäin sisältää 15 juuri tätä esitystä varten sävellettyä kappaletta ja pari musiikillista lainaa. Musiikissa kuuluukin mielestäni upealla tavalla se sama episodirakenne sekä salaviisas absurdiuden ja kauneuden liitto, mikä itse esitystäkin kuvaa. Iiro Ollilan klassisen kaunis, kylmäävän säröinen sekä leikittelen hullaannuttava ääniraita tälle teatterileikille sekä tukee että rakentaa todellisuuksia.

Klassista mahtipontisuutta

Kun kerran kuningasnäytelmää on tarkoitus lähteä tekemään, niin tietysti se kuuluu myös musiikissa. Etenkin esityksen alussa on tarjolla tavattoman kauniita klassisia säveliä mm. vahvoilla puhallinsoitinosuuksilla. Jos en ihan väärin soittiamia tunnista, niin merkittävintä painoa tarjoilevat fagotin kumean syvät ja leikkisät sävyt.

Ääneen pääsevät toki klassisissa osuuksissa myös viulut ja vaskipuhaltimet. Mikä fanfaari olisi riittävän mahtipohtinen ilman torvia. Soittaapa itse säveltäjä myös huilua lavalla ja pianoa sen ulkopuolella, joten musiikki on todella suuresti läsnä tässä esityksessä sekä tallenteina että elävänä.

Sykkivää konemusiikkia ja hevin häivähdyksiä

Ensimmäisen puoliajan alkupuolella nähdään jakso, jossa liikutaan hyvin monimuotoisissa musiikillisissa maailmoissa. Sulolaulantainen pianomusiikki vaihtuu hetkin hevin räimeeseen. Videoiden myötä siirrytään reivimeininkeihin ja konemusiikin pumppaavaan sykkeeseen. Sieltä taas ulkomaailmalliseen musiikkityyliin, joka vie ajatukset scifin puolelle.

Päästäänpä musiikissa myös tunnustelemaan niin Ritari Ässän, kuin perinteisen kirkkomusiikin sävyjä. Tämä tyylillinen tunnistettavuus ja ajoin mahtipontinen hartaus tuo jännän mausteen tähän kulttuuriseen cocktailiin.

Musikaali-iloittelua

Ensimmäisen puoliskon viimeinen kappale on, kuin pienoismusikaali, jonka sanoituksessa piilee paljon ovelia jippoja. Sieltä löytyy kaikkia musikaalin keskeisiä laulutyyppejä (niistä voi tarkemmin lukea esim Being Alive -blogista). Alussa lähdetään keveällä disneyhtävällä tyylillä, kuin Viidakkokirjassa (karhun elämää) konsanaan.

”Meidän on hitsin tärkee, hitsin tärkee”

Sitten siirrytään musikaalikohtauksen kautta nostatutukseen, itsetunnonvahvistuslauluun, jossa perustellaan esityksen karhuttomuutta. Sehän on laulun sanojen kautta täysin ymmärrettävää, että eihän sitä mitään karhuja tarvita, kun:

”Meistä jokainen on karhu!”

Jotta ei pääasia unohtuisi, niin sankarin lailla valkoinen muna nousee korkeuksiinsa lopun Les Miserables -henkeä puhkuvassa ylevyydessä. Tuskinpa näin hienoa sävellystyötä on koskaan aiemmin omistettu näin suoraan miesnerouden henkiselle keskittymälle ja ytimelle: munalle elikkäs penikselle.

Mutta, jotta ei liikaa ylevöidyttäisi, niin musikaalinumeron loppu palauttaa meidät huumorilaulujen sarjakuvamaisen kevyeen tunnelmaan. Ja ihmetellä sopii, jos ei väliajalla päässä soi:

”Valkoisen munan historiaa ei hetkeksikään saa unohtaa”

Sanoituksen tasolla herkullisen yksinkertaista ja toimivaa riimittelyä löytyy juuri tästä munan ylistyslaulusta: ”Valkoinen muna on tässä meille annettuna.” Ei muuta, kuin iloisia tippoja vaan kaikille musikaalien ystäville tämän mestariteoksen parissa.

Herkkyyttä ja hämmennystä lopun edessä

Mahtipontisen makkaraparaatin kautta käydään kuolemassa Mitä olisikaan testosteronin kyllästämä miesrymistely ilman sodan hävityksen kauhun äänimaailmaa. Tunnelman vaihtuminen huumorista vakavampaan kuuluu myös upeasti musiikissa. Karhun raastavan raadollinen soolo ja sitä seuraavat kumeana jyrähtelevät sekä epäharmonisesti soivat sävelet vievät katsojan täysin toisenlaiseen todellisuuteen.

Toisella puoliajalla kuultava muovin rapina ja mustavalkoisena heijastuva maailma ovat jyrkkä kontrasti ensimmäisen puoliajan hilpeille munalauluille ja miesnerouden ylistyksille. Mihin päätyisimmekään, jos seuraisimme tuhoisimpia viettejämme?

Espanjalaishenkistä kitarataituruutta

Esityksen loppunäytöksenä nähdään Annan tanssi, jonka koreografia on Jorma Uotisen käsialaa. Tämän upean ja hämmentävän helmoja hulmuttavan tanssinumeron taustalla kuullaan livekitaran ja taustanauhan saumatonta yhteensulaumaa. Lohdullisen pehmeitä säveliä ja suorastaan renessanssin aikaista uudelleen syntymän henkeä. Hetken saamme viipyä menneisyyden sävelin soivassa ja toiveikkaassa äänimaailmassa, joka hellii kuulijaansa ja vapauttaa tanssijansa.

Loppusanat

Boris Godunov – mies kuin unelma on musiikillisesti ja teatterillisesti tavattoman rikas patriarkaalisen kudelman tarkastelu. Miehinen katse määrittää kaiken itsensä kautta. Mies kokkaa haluamansa keitoksen, jota tarjoilee kaikille halusivat nämä sitä tai eivät. Niin ja mies myös suojelee kaikkia – halusivat nämä sitä tai eivät – vaikka sitten seinälle kiinnittämällä.