Circling, ja mitä se oikeastaan on. Siinäpä aloitus, mihin minulla ei ole vastausta. Circling avautuu minulle tämän päivän mittaisen sukelluksen myötä itsensä sisältävänä käsitteenä.

Huomaan tämän olevan nyt toistuva teema omassa ajattelussani, että pyydän muilta määritelmiä käyttämilleen käsitteile. Pyydän heitä tarkentamaan, mitä he tarkoittavat käsitteillä, jotka eivät ole tarkkarajaisia tai helppoja määritellä. Saman tein heti tämän päivän alussa, koska mulle tuli se tunne, että samalla sanalla puhutaan kahdesta eri tasosta. Circling on sekä laaja sateenvarjokäsite että yksittäisiä harjoitteita tai harjoitekategorioita. Näin sen siitä puheesta käsitin.

Enkä oikeasti tarvitse tarkkoja määritelmiä. Huomaan, että mä en kysy määritelmiä monimerkityksellisille termeille, että en tajuais, miten niitä käytetään. Se, että kysyn asiaa ääneen tarkoittaa mulle, että ristiriitaisuus tai monitasoisuus puheissa on ollut niin merkittävää, että se aiheuttaa hämennystä. Eli mun kysymys: ”Mitä tarkoitat Circlingillä / Circiling harjoituksella?” on ehkä enemmänkin tarkoitettu herättämään puhuja huomaamaan sanomansa monitulkintaisuus.

Tulin tästä kunnolla tietoiseksi oikeastaan vasta eilen, miksi kysyn tämmösiä kysymyksiä. Oletus on joissain yhteyksissä ollut, että kaipaan itselleni tarkkaa määritelmää ja lokeroa asioille. Mutta en mä kaipaa. Mä voin elää sen ristiriitaisuuden ja monimerkityksellisyyden, jopa paradoksin, kanssa aika sujuvasti. Se on vaan metatason huomioon tuonti, että tässä ei nyt välttämättä puhuta ollenkaan samoista asioista samoilla termeillä. Eli vaikka tässä suloisesti nyökkäillään ”joo, joo, ymmärrän”, niin en usko, että yksikään ymmärsi asiaa läheskään samalla tavalla, koska se ei mahdollista.

Ja tunnistan, että tämä on teema, joka on ollut mulle vuorovaikutuksen kannalta jo pitkään olennainen. Totta kai se kertoo taustastani sen, että siellä on akateemisuutta. On se taso, missä käsitteet pitää määritellä selkeästi ja mahdollisimman yksitulkintaisesti käyttötarkoituksessaan tai tietyssä kontekstissa. Siihen sisältyy myös se vaade, että sanaa ei voi selittää sillä itsellään. Eli sieltähän se kysymys juontuu.

En niinkään hae ”oikeaa” selitystä tai määritelmää. Vaan enemmänkin ehkä haluan tietää, tietääkö puhuja itsekään mistä puhuu. Onko luotu paradoksi tämän hetken puheenvirrassa vai koko konseptissa.

Mutta en kysy saadakseni tarkan määritelmän. Kysyn, koska mulle herää tarve sanoa ääneen se ilmiselvä sekaannuksen mahdollisuus, mitä valittu termistö voi aiheuttaa. Eli se on enemmänkin tietoisuuden herättelyn kysymys, kuin varsinaista vastausta vaativa kysymys.

Konseptien koettelua

Nostin edeltävän pohdinnan tähän tekstiin siksi, koska se, että huomautin ääneen termistön epäselvyyksistä määritti osin toimintaani tässä kaksiosaisessa päivässä. Tai, jos ei nyt määrittänyt, niin ainakin kuvaa jollain tasolla tapahtunutta. Selkeä työstettävä teema mulle tässä hetkessä oli sen hyväksyminen, että tunnistan ja noudatan sääntöjä hyvin tarkkaan.

Sääntöjen tunnistaminen ei rajoitu sanottuihin sääntöihin. Tunnistan itsessäni nousevat sisäiset säännöt ja oletukset, mitä jossain harjoitteessa käytän – tiedostin tai en. Tunnistan myös vuorovaikutukselliset ja ryhmän olemiseen syntyvät säännöt.

Kun tulin tilaan ja istuin alas valitsemalleni paikalle, mulla oli kaksi merkittävää asiaa, mitkä vaivasivat mua. Ensimmäinen oli vasen käteni, tarkemmin sanottuna sormet. Toinen oli tyhjäksi jääneelle tuolille (yksi osallistuja istui mieluummin lattialla) asetettu mäyrätyyny.

Ensimmäinen asia, minkä istuessa tilassa muiden kanssa huomasin itsestäni oli se, että vasemman käteni sormet tärisivät. Huomasin istuvani hyvin rauhallisesti ja melko staattisesti paikoillaan, mutta vasen käsi vispasi koko ajan. Ihan session alussa tärinä oli etu- ja keskisormisessa ja siirtyi ensimmäisen harjoituksen jälkeen pikkurilliin ja nimettömään.

Lopulta viimeisessä harjoituksessa, kun olin itse huomion keskipisteenä, niin ajoittaista värinää oli kaikissa neljässä sormessa, mutta se tapahtui kahden sormen liikepareissa. Liike oli laajentunut ja jaksottunut niin, että etu- ja keskisormi sekä nimetön ja pikkurilli liikahtelivat samaan tahtiin. Tulkitsin sen osoituksessa jännitteisyydestä. Tämä jännitteisyys, mikä mulla on aiemminkin ilmennyt käsissä oli näköjään TRE:n kokeilemisen myötä tullut näkyvämmäksi. Se tärinä kehossani oli vapautunut ja näkyi nyt noissa neljässä sormessa.

Toinen häiriö oli siis Mäyrätyyny. Mäyrätyyny oli siis sitä Vallilan kuosia, jonka hahmolle netissä kyseltiin nimeä. Muistin sen faktan. En, mikä nimi sille lopulta valittiin, mutta tunnistin sen mäyrähahmon. Mielessäni halusin sanoa nimeksi Paavo, mutta se johtui luultavasti toisesta assosiaatiosta, kun yritin viikkoa aiemmin muistella, mikä oli Kansallisteatterin Sultanaatissa esiintyneen Kinnusen etunimi. Enkä silloin muistanut ennen tarkistusta. Niinpä se oli nytkin ensimmäinen nimi, mikä tuli mieleen.

Noh. Mäyrähahmon nimi ei ole olennainen. Olennaista työskentelyn kannalta oli se, että katseeni kiinnittyi mäyrän silmiin toistuvasti. Se oli aseteltu tuolille, joka oli riittävän lähellä piirin kehällä, jotta alitajuisesti sisällytin sen tyhjän tuolin mäyrätyynyineen piiriin. Mulle se mäyrätyyny tuntui yhdeltä piirin jäseneltä. Esineisestä elottomuudestaan johtuen se, että tuo tyyny oli mulle alitajuisesti yksi osallistuja – silmät, jotka näin – oli häiritsevää.

En sanonut sitä heti alussa, vaikka häiriö oli ilmeinen minulle jo alussa. Sanoin sen ensimmäiseen koko ryhmän harjoitukseen siirtymistä ennen, koska huomasin, että se asia vaivasi mua. Pyysin, että se tyyny käännettäisiin niin, ettei se hahmo tuijota mua sieltä tyhjältä tuolilta. Se korjasi piirin eheyden mulle eli nyt siinä olivat mukana vain elolliset osallistujat, eikä siellä laidalla ollut jotain, mikä vetää huomiota.

Huomion suunta

Yksi omaa kokemustani vahvasti määritellyt asia liittyy huomioon ja hyväksyntään. Kun tulin tilaan siellä oli tietynlainen tunnelma. Kaikki muut (neljä ihmistä, meillä oli tosi pieni ryhmä) olivat jo paikalla, joten minä univelkaisena ja siksi herkistyneessä aistimisen tilassa olevana ihmisenä hyvin selkeästi imin tunnelman itseeni. Mulle alitajuisesti ja myöhemmin tiedostaen syntyi tietynlainen vaikutelma ja odotus siitä, että pitää olla hyvin rauhallisen harmooninen ja syvällinen. Hyvin sanallinen ja reflektoiva.

Aloituspiirissä sanoinkin ääneen oletukseni, mikä oli mulle syntynyt, että kaikki muut tietävät jotain mitä minä en. Oletin, että kaikki muut tietävät, mitä Circling on, koska mun korvaan kaikki muut puhuivat ”oikealla” termistöllä ja puhetavalla asiasta. Tunnistin siellä selkeän puhumisen tavan ja tyylin, jota mielestäni kaikki noudattivat.

Oletukseni toki, kun olin sen ääneen sanonut, osoittautui osittain paikkansa pitämättömäksi. Eli kaikki eivät tienneet välttämättä sen enempää Circlingistä, kuin minäkään. Siksi tämmösiä sisäisiä oletuksia on hyvä välillä sanoittaa. Myönnän, että mikäli se tilanne ja ilmapiiri siellä tilassa ei olisi kannustanut sanallistamaan sitä, mitä minussa tapahtuu ja mitä ajattelen, en olis sanonut sitä oletusta ääneen.

Sehän normaaleissa keskusteluissa usein tapahtuu. Tehdään joku piilo-oletus, ehkä jopa itseltäkin huomaamatta, eikä ikinä tarkisteta sen paikkansa pitävyyttä, mutta sitten toimitaan sen oletuksen mukaan. Sanallistin oletukseni muiden tiedosta ja suuremmasta yhteenkuuluvuudesta, koska olen viime aikoina pohtinut sitä asiaa enemmänkin. Eli olen miettinyt sitä, miksi oletan joitain asioita, mitä oletan ja miten ne vaikuttavat siihen, miten kohtaan ihmisiä.

Oletus siitä, että muut automaattisesti ovat osaavampia ja tietävät enemmän kaikissa tilanteissa, on yksi tekemistäni pitkään ohjanneista osin virheellisistä oletuksista. Se on myös saanut mut monesti jättämään asioita sanomatta, koska oletan: ”kaikkihan tämän tietää”. Ei välttämättä tiedä. Ei välttämättä ole ikinä edes ajatellut asiaa. Minä vain projisoin oman oletukseni ja tietoni muihin.

Oletan kaikkien tietävän vähintään jokaisen ajatuksen ja tiedonmurun joka minulla on ja vielä paljon enemmän. Tämä oletus on rajoittanut minua, koska olen sen pohjalta suhtautunut automaattisella alemmuudella moniin ihmisiin ja ollut siksi hiljempaa, kuin ehkä kannattaisi. Olen sabotoinut vuorovaikutusta olettamalla jotain, mikä vaikuttaa rajoittavasti omaan ilmaisuuni. Siihen, mitä uskallan ilmaista. Eihän omaa tyhmyyttään tohdi kaikkitietävälle nerolle paljastaa. Toiselle ihmiselle sen sijaan sen jo voi jakaakin.

Ja voi pyhä jysäys, miten vahvasti oma typeryyteni tulikin jaetuksi. Tämän sanon kaikella lämmöllä ja rakkaudella. Mulle nimittäin ihmisenä hyvin vapauttavaa, kun ei tartte esittää fiksumpaa, kuin on. Kuvailisinkin itseäni hetkittäin tuon päivän aikana termillä ”riemuidiootti” eli se oli todella iloinen asia, kun sai paljastaa, ettei tiedä. Kun sai paljastaa, että yritän tässä nyt vakavissaan tehdä tätä harjoitetta ohjeiden mukaan, mutta oikeastaan haluaisin tehdä jotain ihan muuta.

Kaiken takana on leikki

Mähän en sanonut sitä missään kohtaan ääneen, että olen henkisesti improvisoija. En sanallakaan vihjannut, että leikki ja ei-niin-vakava oleminen ovat minun mukavuusaluettani. En sanonut sitä, koska tämä vaikutti kontekstilta, joka ei sallisi sitä. Alkupiirin rauhallinen syvällisyys ja sanallisuus johdattivat minut olettamaan tietynlaisen suorittamisen tavan. Ja, koska minä alitajuisesti pyrin tekemään oikein, suorittamaan annetun tehtävän, niin mulla oli vaikeaa olla kontaktissa.

Onnistuin ehkä ensimmäisen vartin ajan kätkemään sen, että mussa kuplii jotain muuta. Onnistuin kieltämään impulssini tehdä jotain isompaa ja kehollista ensimmäisten harjoitusten alun ajan. Olin meditaatiossa mukana. Toki sisäisesti mulla meni monia ohjeita ihan ohi, kun mietiskelin jotain muuta. Pottuvarvastani seinää vasten, tuulenvirettä eteisestä tai tilassa kulkevien putkien lorinaa. Sisäisesti oli ilmiselvää, että, ihan jo väsymyksen vuoksi, minun oli vaikea suunnata huomioni annettuun tehtävään.

Eka paritekniikka sujui kohtuudella alkuun. Olin läsnä ja tein huomioita itsestäni ja paristani. Sanoin niitä ääneen, kuten ohjeistettu oli ja pidin katsekontaktia. Pidin katsekontaktia, vaikka ihan selkeästi huomio hakeutui muualle. Sanoinkin sen ääneen, että katson häntä silmiin, mutta huomioni kiinnittää liike hänen käsissään. Eli näen fokusalueen rajoilla, kuinka parini liikuttaa sormiaan, hieroo kättään tai tekee jotain muuta. Mutta olen tehnyt valinnan, että katson häntä silmiin.

Se oli ensimmäinen merkki siitä, että teen, mitä oletan oikeaksi ja ohitan omat impulssini. Toimin niin kuin oletan, että siinä harjoituksessa pitää toimia. Pidän fokuksen parini kasvoissa, silmissä. Katson kohti, enkä tuijottele sinne, missä huomioni on. Tällä kertaa ne olivat toisiaan vasten liikkuvat kädet, joita piti sylissään.

Isompi merkki ja lopullinen maskien hajoaminen tapahtui harjoitteen vaiheessa, jossa piti siirtyä yhteiseen havainnointiin. Eli sen sanoittamisen, mitä minussa tapahtuu tai mitä näen toisessa, ohelle tuli uusi kategoria: me. Mitä meissä tapahtuu tai mitä havaitsen meistä, kun olemme tässä yhdessä.

Mä en pystynyt siihen. En ollenkaan. Purskahtelin nauruun ja pyytelin sitä anteeksi harjoitteen alkuosan ajan. Nauru oli tunnistavaa. Se oli hallitsematonta narua, kun tajuan, että yritän tässä olla kauhean vakavana ja suorittaa tehtävää, mutta mietin ihan muuta. Huomaan, että mun huomio hajoilee. Huomaan parini vaatteeseen tukeutuneen ja siitä pudonneen korviksen kilahduksen. Ääni huvittaa mua. Se, että huomaan sellaisen pienen, omasta mielestäni tehtävän ulkopuolisen asian, enkä havainnoi meitä, kuten pitäisi, huvittaa mua.

Oma kykenemättömyyteni hallita omaa huomiotani ja ymmärrys siitä, että nyt fokus on tasolla ”kato orava”, jossa jokainen risahdus vaatii täyden huomion. Nauran sille, kun tajuan, etten mä pysty tähän. Tajuan yrittäväni ihan liian kovasti onnistua jossain tehtävässä, jonka onnistumisen kriteerit olen itse säätänyt hyvin ankariksi. Enkä pysty suoriutumaan, koska olen niin väsynyt ja liikkeen tarpeessa, etten pysty keskittymään.

Nauru on mulle tapa purkaa hermostuneisuutta tai täysin absurdeja ristiriitoja, mitä sisäinen ja ulkoinen maailma synnyttävät. En nauranut parilleni ja tajusin arvioivani itseäni senkin takia. Siinä oli todella monta tasoa ja todellisuutta päällekkäin yhtä aikaa. Pidin niitä koossa aikani, kunnes en enää jaksanut vaan aloin nauraa omalle typeryydelleni. Edelleen käytän sanaa typeryys rakkaudellisimmalla mahdollisella tavalla. Koska mehän ollaan kaikki tai suuri osa pohjimmiltaan täysin absurdeja kakkapyllyjä, mutta me larpataan niin kauhean vakavaa ja vakavastotettavaa aikuista, koska muutkin tekee niin.

Tajuan siinä hetkessä miten kovasti maski kasvoillani puristaa. Yritän tehdä oikein. Yritän suorittaa. Yritän olla oikeanlainen tähän ryhmään, jonka aistin hyvin henkeväksi ja syvälliseksi. Mutta olen aloituspiirissä jo aistinut jonkun muun hengen läsnäolon. Olen kuullut yhden osallistujan ilmaisussa leikin mahdollisuuden. Ja, koska en ääneen sanonut, että olen improvisoija. En ääneen sanonut sitä, että mulle leikillisyys ja ei-vakava-läsnäolo ovat tärkeitä juttuja, koska olin arvioinut, ettei tämä ole oikea konteksti, niin se salaamani puoli itsestäni alkaa puskea esiin.

Se harjoite päätyi lopulta siihen, kun annoin parini rohkaisemana itselleni luvan seurata impulssejani, että tehtiin jotain hyvin kehollista. Liikuttiin ympäri tilaa ja leikittiin välittämättä mistään. Kummastakin vapautui semmonen hyvin fyysinen ja lapseomainen tarve leikkiä.

Mulle se hetki, kun sallin itselleni sen, mikä pyrki naurun kautta pintaan oli merkittävä käänne koko suhteesassani siihen ryhmään ja itseenikin. Se täysin ohjeistuksesta poikkeava ja hyvin aidosti kummankin tilaa sekä yhteyttä välillämme ilmaiseva leikkihetki purki jonkun jännitteen, mikä ryhmään oli syntynyt. Ei tarvinnutkaan enää yrittää olla itseään fiksumpi. Ei tarvinnut piilottaa joitain puolia itsestään, koska ajatteli, että ne eivät sovi tähän kontekstiin. Vapauduin olemaan sellainen minä, kuin miltä musta sillä hetkellä tuntui ja ennen kaikkea vapauduin teeskentelemättömään kontaktiin muiden ryhmäläisten kanssa.

Tärinä katosi kädestäni.

Ja siihen havaintoon on hyvä lopettaa tämä ensimmäinen pohdinta.