En ole vielä keksinyt, mikä on se esittelykierrosten hyöty suhteessa siihen, miten stressaavia ne monelle osallistujista ovat.

Olin taas uuden kurssin alussa tilanteessa, jossa piti esitellä itsensä. Piti kertoa tietyt määritellyt asiat itsestään: kuka olet, mitä teet työksesi, miten päädyit harrastamaan improvisaatiota ja miksi olet kurssilla. Voin rehellisesti sanoa, etten muista mitään siitä esittelykierroksesta.

Kuuntelin kyllä. Silleen suu kiinni, tarkkaavaisen näköisenä ja hyvässä ryhdissä istuen. Silti, vaikka ihan vilpittömästi pyrin kuuntelemaan jokaista, niin mieleni pyyhkiytyi tyhjäksi saman tien, kun seuraava puhuja aloitti.

Totta kai muistan jotain. Ehkä parista ihmisestä muistan jonkun yksityiskohdan, jonka oman esittelynsä aikana mainitsivat, mutta siinäpä se oikeastaan on.

En osaa sanoa johtuuko keskittymisvaikeuksisesta mielestäni vai itse tilanteen rakenteesta, mutta en ole vielä tähän päivään mennessä löytänyt osallistujana sitä hyötyä, mikä jossain puolen tunnin koko ryhmän tutusmiskierroksessa on. Ihan yhtä vieraiksi lähes jokainen siinä jää, kuin jos olisin tuntenut heidät vain nimeltä.

[ Välihuomio: Tuntuis oudolta kirjoittaa muistiinpanoja esittelyistä, mutta senhän se oikeastaan vaatis, jos jotain haluaisin muistaakin. ]

Ymmärrän, että joku, ainakin kurssin vetäjä, pystyy kuulemastaan poimimaan asioita ja saamaan tietoa osallistujista. Oma keskittymiseni alkaa hajoilla sekä oman esittelyvuoron alla, että oikeastaan jo parin ihmisen esiteltyä itsensä. Yksityiskohtaista tietoa tulee liikaa nopeassa tahdissa. Enkä siis tarkoita puhenopeutta, vaan sitä koko esittelykierroksen kestoa. Puolessa tunnissa pitäisi muistaa hirveästi asioita kymmenestä tai joskus paristakymmenestä ihmisestä. Ei pysty.

Huomaan kirjoittaneeni tuohon sanan pitäisi. Ei oikeasti pidä tai ole pakko muistaa yhtään mitään, mutta semmonen tunne tulee. Tunnollista ihmistä ahdistaa, kun se tietää stressaavansa sitä, mitä kertoisi itsestään ja siinä samalla unohtaa kaiken mitä muut kertovat. Vaikka kuuntelisikin, kun muut puhuvat, niin koko ajan mieleen juolahtaa asioita, mitä voisi kertoa itsestään. Paitsi tietysti, jos aloittaa kierroksen, niin silloin on ehkä vähän helpompi kuunnella muita.

Viimeisimmässä etäesittelyssä huomasin oman stressaantuneisuuden olevan aika huipussa, kun piti taas kerran itsensä esitellä.

En olisi halunnut osallistua siihen kierrokseen. Tiesin, että on pakko, mutta en olisi halunnut. Huomasin siinä, kun Zoomin yli yksinpuhelua muiden kuvaruuduille harrastin, että haluttomuuteni osallistua kuului puheessani. Kerroin esittelyssäni ne asiat, mitä en halunnut jakaa (negatiiviset puolet) ja unohdin ne, mitä olin ajatellut kivoina juttuina kertoa.

Sillähän ei ole mitään väliä, mitä kerroin, koska hyvin harva muukaan muistaa, mitä muut näissä kierroksissa kertovat. Jonkun kiinnostavan, yhdistävän tai jollain tapaa erityisen yksityiskohdan muistaa helposti. Kaikki muu valuu, kuin vesi jonkun sanontaan sopivan vesilinnun selästä.

Eikä siinä sinänsä ole mitään ongelmaa. Ei se ole mikään suoritus tai testi, jossa pitää saada tietty määrä oikein. Tiedän kyllä, että on myös muistitekniikoita, joita voi opetella ja hyödyntää, jos haluaa muistaa. Villakoiran ydin ehkä on siinä, etten oikeastaan jaksais muistaa.

Totta kai on kiva tietää ihmisistä vähän enemmän, mutta olen kokenut improkontekstissakin pari- ja pienryhmäkeskustelut sekä yhteisen tekemisen paljon tehokkaammaksi keinoksi oppia tuntemaan toisia ryhmäläisiä. En näe, että esittelykierroksen hyöty olisikaan välttämättä suunnattu kurssilaisille, vaan se on enemmänkin ohjaajan keino saada tietoa ryhmästä. Siihen se on hyvä väline, koska ohjaaja ei ole mukana niissä pari- tai pienryhmäkeskusteluissa, eikä näin ollen saa niistä tietoa.

Varsinaisesti mua ei haittaa, että esittelykierros käydään, mutta silti vähän kyseenalaistan sen merkitystä monessa kontekstissa. Se on minulle osallistujana tietyllä tapaa huonoa ajankäyttöä. Ei siksi, ettenkö olisi kiinnostunut ihmisistä, mutta se on aikaa, jolloin mut pakotetaan kohteliaisuussyistä puoleksi tunniksi joskus jopa tunniksi, ryhmän koosta riippuen, fyysisesti passiivisena istumaan ja kuuntelemaan. Henkilökohtaisesti hyötyisin ehkä enemmän siitä, että esittelykierroksen lomassakin olisi aktiivisia hetkiä. Siis, ettei se olis se puolen tunnin yhtämittainen rinki, josta en muista mitään.

Miksei esittelykierroskin vois olla sitä, varsinkin improssa ja ilmaisukursseilla, että jokainen saa kertoa ja silloin kuunnellaan rauhassa, mutta välissä tehdään jotain ei-fyysisesti-passiivista. Miksi sen esittelykierroksen pitää olla yhtäjaksoinen aika, siinä kurssin tai kerran alussa? Miksei se voi olla pari esittelyä nyt, sitten joku impropeli tai -tekniikka ja sitten taas pari esittelyä.

Joskus se toki on myös sitä eli on nimileikkejä yms. — perusmuotoisen esittelykierroksen lisäksi, tietenkin.

En tiedä, olen vaan ehkä tuhannennen esittelykierroksen jälkeen todennut, että se ei auta minua osallistujana – ohjaajana eri asia, kuten mainitsin – tuntemaan niitä ihmisiä, joiden kanssa toimin merkittävästi paremmin. Onko se yhtäjaksoisuus itsearvo, kun kuitenkin tiedetään, että ihminen jaksaa keskittyneesti kuunnella vain tietyn aikaa? Usein tulee se tunne, että käydäänpä nyt tämä kierros läpi, kun se pitää käydä. Sitten, jos olet viimeinen, niin kaikki on siinä kohtaa jo ihan loppu, miettivät jo seuraavan päivän ostoslistaa ja toivovat, ettet puhu pitkään.

En tiedä. Ärsyttää oma passiivisuus noissa ja ärsyttää sekin, että tulee omalla vuorolla puhuttua, mitä sylki suuhun tuo. Miksen ole kaikkien näiden vuosien ja satojen esittelykierrosten aikana kehittynyt yhtään? Miksei se oma esittely tule, kuin apteekin hyllyltä?

No ehkä siksi, että tilanteessa tunnettu stressi ei ole vähentynyt kokemuksen myötä, koska aloitat joka kerta tyhjästä. Ihmiset ovat joka kerta, suurimmaksi osaksi ainakin, uusia ja ennalta tuntemattomia. Kysymykset, joihin sinun odotetaan esittelyssäsi vastaavan vaihtelevat. Toisaalta myös omat vastaukset vaihtelevat elämäntilanteen mukaan. Joskus oma elämäntilanne on sellainen, ettei sitä erityisemmin halua edes avata.

Niin ja on siinä sekin, että oikeasti kuuntelen, jolloin kun tulee minun vuoroni, niin olen vielä miettimässä sitä, mitä edeltävä tyyppi sanoi ja tyhjäpäänä koetan keksiä, kuka minä olinkaan ja mitä minusta piti kertoa. Jotain tulee aina kerrottua. Yleensä en puheenvuoroni jälkeen muista yhtään mitä kerroin, joten siinä mielessä se muistuttaa kyllä keskittynyttä improvisointia.

Lopuksi

Loppuun todettakoon, etten oikeastaan tiedä: miksi kirjoitin tämän jutun, mitä yritin tällä tekstillä sanoa tai mitä mieltä varsinaisesti olen koko asiasta. Siinä mielessä tämä teksti on siis yhtä hyödyllinen, kuin keskiverto esittelykierros ja täyttää tehtävänsä turhien tekstuaalisten tuotosten jatkumon jäsenenä.