Draamaa Kylässä -festareilla pidetty Elämäsi roolit -työpaja oli sellainen, johon osallistumista mietin pisimpään. Tämä tekstikin jäi pariksi kuukaudeksi hautumaan, kun en oikein tiennyt, miten asiaa lähestyä. Työpajassa siis tutustuttiin parin tunnin ajan psykodraamaan, mikä on menetelmänä semmonen, josta mulla henkilökohtaisesti on pitkään ollut joku alitajuinen oletus siitä, mitä se on. Se oletus on aiheuttanut jännitystä, ehkä pelkoakin koko menetelmää kohtaan.

Tässä on ihan hyvä ymmärtää taustaksi se, että se varautuneisuus psykodraamaa kohtaan on osin myös opittua. En ole siitä aiemmin ollut niin kauhean tietoinenkaan, miten vahvasti muhun on iskostettu ajatus, että psykodraama on jotain pelottavaa. Työpajan alussa, kun keskusteltiin ja sai kertoa: miksi on tullut paikalle ja mikä oma suhde psykodraamaan on, niin sanoin sen ääneen. Tajusinpa sitä tai en, niin olin tullut paikalle purkamaan sitä mörköä, joka psykodraamasta on muodostunut. Tämä mörkö on syntynyt oletuksista, ihan ilman, että mulla on kirjallisuutta kummempaa käsitystä asiasta.

Draamakasvatuksen opinnoissa semmonen toistuva viesti kurssista toiseen oli: Tämä ei ole / saa olla psykodraamaa tai terapiaa. Ymmärrän, että sillä koetettiin pysytellä fiktion turvaverkossa. Ei puhuta asioista tai ihmisistä oikeilla nimillä, eikä mennä omiin totuuksiin, vaan toimitaan fiktiossa. Fiktiivisten hahmojen ja etäännytetyn draaman tai täysin fiktiivisten tarinoiden parissa.

Ymmärrän, miksi se ero on ollut tärkeä tehdä selväksi. Oikeastaan vasta se, kun työpajan ohjannut psykodraamaohjaaja, Mika Lahtinen, mainitsi turvan lähteet eri draaman lajeissa, sai mut tajuamaan, miksi se ero on niin tärkeä tehdä. Toisaalta, tajusin myös, etten ole täysin samaa mieltä.

Kuten ohjaaja asian muotoili: psykodraamassa turvallisuus tulee ryhmästä ja muussa draamassa fiktiosta (fiktion turvaverkko). Jos jako on psykodraama vs. esittävä draama, niin näinhän se monesti menee. Mutta sitten on olemassa myös osallistujien draama, joka on olennainen osa draamakasvatusta ja draamatyöskentelyä. On forum-teatteri, työpajateatteri ja etenkin tarinateatteri, jossa turvaa on pakko tulla myös ryhmästä tai työskentely ei joiltain osin ole mahdollista.

Tarinateatteri taitaakin olla se toinen draamakasvatuksen osa-alue, josta olen kuullut, että opiskelijoille on annettu viesti: tätä te ette sitten saa käytännössä ikinä tehdä. Tunnistetaan se psykologinen ulottuvuus, mikä aidossa haavoittuvuudessa ja totuudellisissa tarinoissa on. Mutta en silti tiedä, miten hedelmällistä on upottaa opiskelijoihin asenne, että psykodraama tai vaikka tarinateatteri, on jotain salatiedettä. Ei se ole, mutta se vaatii varmasti ihmiseltä lisäkoulutusta myös psykologiseen ulottuvuuteen. Draamahan voi olla terapeuttista, mutta puoskarointiin ei kannata silti lähteä.

Turvattomassa ryhmässä toimiminen on usein este draamatyöskentelylle. On fiktio ja hyvä niin, koska silloin meidän ei tarvitse tietää, välttämättä, mitä asioita itse kukin työstää. Psykodraamassa taas sukelletaan oikeilla nimillä jonkun henkilökohtaiseen draamaa tai tapaukseen, jota hän pohtii. Tällöin käsittelyn täytyy olla erilainen, kuin mitä se ehkä fiktiossa olisi. Pysyttäydyn kuullulle tarinalle ja aiheelle uskollisena, eikä lähdetä luovasti viemään asiaa mihinkään suuntaan.

Sama toki pätee myös tarinateatterissa, kun työskennellään improvisoiden yleisön tai esiintyjien omien tarinoiden parissa. Mutta psykodraamassa voi olla, ja ilmeisesti myös on, usein paljon vahvempi terapeuttinenkin lähestymistapa asioihin, kuin mitä muissa draaman lajeissa on. Tutkikaan jonkun aitoa elämäntapahtumaa oikeilla nimillä ja yksityiskohdilla, jotta tarinan päähenkilö – ja siinä sivussa ryhmä – saa prosessoida tapahtunutta ja ehkä jopa löytää vaihtoehtoisia tapoja toimia.

Vaikeneminen on kultaa

Kun kyse on niin henkilökohtaisesta tarinasta, mitä tässäkin työpajassa yhden osallistujan osalta käsiteltiin, niin tapahtuneesta ei voi sen ihmeemmin puhua. Se on osa työskentelyn luottamuksellisuutta ja ryhmän turvaa, että käsitellyt asiat eivät liiku huoneen seinien ulkopuolelle.

Samaa periaatetta noudatan toki myös muissa työpajoissa ja draamakoulutuksissa. Fiktioista ja sellaisista yhdessä luoduista tarinoista voin puhua. Omasta kokemuksestani asioiden äärellä voin puhua. Mutta en lähtisi käsittelemään jonkun luottamuksella jakamaa ja hyvin henkilökohtaista tarinaa. Ei se ole tarpeenkaan. Se on vain osallistujaryhmän tiedossa ja heidän jakamansa kokemus.

Sanon omasta kokemuksesta psykodraaman menetelmin toteuttua tarinan käsittelyä seuratessani sen verran, että mulle ei ihan heti alussa valjennut, mistä oli kyse. Kun tilanne ensimmäisen kerran nähtiin, kun päähenkilö / kertoja sen muisti ja jakoi, niin luulin tilanteen olevan ihan eri, kuin mitä se lopulta oli. Tämä paljasti mulle aika selkeästi oman käsityksen harhat.

Sitä luulee tajuavansa, mistä puhutaan, vaikka puhe on melko yleistä ja moneen kontekstiin sopivaa. Mutta sitten, kun tulee lisää tietoa tapahtunutta pidemmälle käsiteltäessä, niin huomaakin, että oma oletus oli ihan väärä. Mulle tuli ekana, oman elämänkokemuksen pohjalta, mieleen, että nyt puhutaan muistisairaudesta, mutta se oli väärä tulkinta nähdystä.

Sehän tässä työskentelyssä, joka kohtaus kohtaukselta ja tekniikka tekniikalta syvenee, onkin hienoa, että yleisössäkin tulee ravistelleeksi omia oletuksiaan. Mulle tämän päivän suurin anti olikin se, mitä loppupiirissä sanoin eli toisen asemaan asettumisen mahdollisuus.

Kun näki, miten tarinan kertonut henkilö itse asettui omaan ja toisen osapuolen rooliin sekä, miten joku muu ryhmästä teki samoja rooleja, niin sitä sai todella laajan kuvan siitä tilanteesta ja siitä, mitä muita mahdollisuuksia olisi ollut. Siinä kohtaa, kun yksi ryhmäläisistä oli tekemässä lavalla päähenkilön tunneääniä, niin toiminta lavalla muuttui.

Ihminen ei ehkä tilanteessa – varsinkaan, jos on taipumusta miellyttämiseen – osaa ilmaista suuttumusta tai muita tunteita, joita toisen käytös herättää, vaan yrittää säilyttää rauhaa. Eikä se välttämättä edes ole tarpeen aidossa tilanteessa, mutta sen tilanteen käsittely psykodraaman kautta, jossa voi ilmaista myös ne tunteet, joita ehkä tajunnut silloin tunteneensa, voi olla vapauttavaa. Muulle ryhmälle ja ohjaajalle saattaa olla hyvin paljon näkyvämpää, mikä tunne siellä jää ilmaisematta, kun toiminta ja puhe on tietynlaista. Tämän työskentelyn kautta se tehdään näkyväksi myös päähenkilölle ja hänen on mahdollista hyödyntää se tunneimpulssi siinä draamassa.

Lopuksi

Tietyllä tavalla ymmärrän ne varoitukset, että perusdraaman parissa ei pidä lähteä leikkimään psykologia ja tekemään asioista psykodraamaa. Toisaalta, musta tuntuu, että joskus draamatyöskentelyssä pelätään ummehdukseen asti aitoja tunteita ja asioita. Takerrutaan epätoivoisesti siihen fiktion turvaverkkoon, mikä estää ihmistason kohtaamisen ryhmän sisällä.

Tietenkään en kannusta ketään lähtemään muita puoskaroimaan ja leikkimään luottamuksellisilla asioilla. Mutta musta on samalla myös ikävä tajuta se, että viemällä kaiken väkisin fiktioon, saatamme torpata vaikeiden aiheiden ohella myös jotain hyvin kaunista.

Selkeä ero perusdraamatyöskentelyn ja psykodraaman välillä on just se fiktion puute. Ei kenenkään muisti ole objektiivinen tai täysin tarkka, mutta tarinat ovat niin totuudellisia, kuin voivat olla. Eli silloin ei keksitä mitään, vaan ihminen muistelee jo tapahtunutta. Se on hyvin erilainen lähtökohta työskentelyyn, koska se rajaa pois mahdollisuuksia, mitä puhdas fiktio tarjoais.

Lavalla nähdään vain ne ihmiset, joita päähenkilön tarina koskettaa. Sinne ei lisätä mitään, mikä sinne ei kuulu, eikä tarinaa lähdetä viemään mihinkään haluttuun suuntaan. Ohjaaja tarjoaa sellaisia työkaluja ja tekniikoita, joiden arvelee syventävän tai laajentavan sitä nähtyä tapahtumaa. Kaikki, mitä tapahtuu keskustellaan päähenkilön kanssa kohtauksien välissä läpi. Sitten ohjaajakin voi tehdä seuraavaan versioon korjauksia, jos joku menetelmä ei tuntunut päähenkilön kannalta hyödylliseltä tai materiaali, jota vaikka tunne- tai ajatusäänet herättivät ei ollut tarinan mukaista.

Koko ajan pysytään yhden ihmisen tarinassa. Jos oikein käsitin, niin yleensä psykodraama on hyvin paljon pidempi prosessi, kuin tällainen lyhyt työpaja antaa ymmärtää. Tämä nyt oli pieni kurkistus siihen, mitä psykodraama voi olla ja se on varmasti paljon enemmän, kuin mitä nyt ehdittiin kokea. Käsittelyn syvyyskin varmasti muuttuu, jos ihminen on pidempään yhdessä toimineessa ryhmässä jakamassa omaa kokemustaan.

Sanotaanko näin, että mikään siitä, mitä tässä työpajassa koin, ei tunnu niin vaaralliselta, kuin millaista kuvaa psykodraamasta on mulle aiemmissa opinnoissa maalattu. Totta kai kaikki terapeuttinen toiminta voi avata sellaisia lukkoja tai traumoja, joiden käsittely vaatii jo laajempaa ammatillista osaamista ja ehkä jopa psykologin tai psykiatrin koulutuksen. Ja samalla tunnistan sen, että ei se aina ole sitä. Joskus tällainen käsittely tarjoaa vaan mahdollisuuden tulla nähdyksi ja kuulluksi oman kokemuksensa kanssa. tarjoaa tilan, jossa kaikki tunteet ovat aidosti sallittuja.

En ehkä enää pidä psykodraamaa mörkönä, josta pitää kaikkia pieniä draamaopettajia varoitella jatkuvasti. Samalla tunnustan, että jos tälle tielle lähtee, niin sitten käsittelyn pitää olla herkkää ja kunnioittavaa. Asioita ei voi lakaista maton alle, eikä tunteita kieltää. Ei voi piiloutua fiktioon tai vähätellä tapahtuneita asioita. Muodollisen koulutuksen ohella sanoisin, että psykodraama vaatii ohjaajaltaan sellaista herkkyyttä ja kykyä käsitellä vaikeita asioita tosissaan ja kunnioittavasti, ettei se ehkä ole kaikille sopiva rooli.

Draama ei saa olla terapiaa, mutta kyllä se terapeuttista silti voi olla, vaikkei psykodraamaan mentäiskään. Psykodraama on kiinnostava uusi tuttavuus, josta täytynee vielä ottaa lisää selvyyttä, ennen kuin tohtii sanoa, mitä psykodraama oikeastaan on.

Kiitokset ajatuksia herättäneestä psykodraaman pikakurssista.