Jokaiselle tekstille – ja miksei ajatuksellekin – on oma kanavansa, jossa sen julkaisu tuntuu luontevimmalta. Mietin hetken, mihin tämä sopisi. Kun en ole ihan hirvittävän aktiivisesti tätä blogia enää käyttänyt reflektiokanavana, ajatus siitä, että tekisin nyt niin tuntui vähän jännältä. Ehkä jopa oudolta.

Tällä johdannolla johdattelen tekstiä Circlingin pariin. Circling tässä nyt viittaa mm. Circling Europen tarjoamaan ihmisten välisiä yhteyksiä, kohtaamisia ja itsensä johtamista (Surrendered Leadership) käsittelevään menetelmään.

Itse osallistuin nyt ensimmäistä kertaa Circling-sessioon, eikä menetelmä ole minulle entuudestaan tuttu, joten kirjoitan tätä nyt siltä pohjalta. Huomaan, että mun tarvitsee sanoa tämä heti alussa, jotta on selvää, ettei mulla ole tähän aiheeseen mitään muuta asiantuntijuutta, kuin kevyen kokemuksellista. Olen kerran kokeillut Zoom-työpajassa ja se kokemus herätti tämän tekstin.

Circling kokeilijan silmin

Puolentoista tunnin mittaisessa, Els Marie Cardinaelsin ohjaamassa, Circlingin introsessiossa teimme kolme harjoitetta:

• Ensimmäinen oli äänetön meditaatio / läsnäolo harjoite, joka aloitettiin silmät kiinni
• Toisessa, pidemmässä paritekniikassa, sai puhua käyttäen lauseita, jotka alkoivat: ”Huomaan / havaitsen / tunnen…” (I notice)
• Kolmannessa sai käyttää kaikkea edellä käytettyä sekä puhua myös ihan vapaasti, omin sanoin, siitä, mitä yhteydessä toiseen tapahtuu

Nyt, kuten Els Mariekin huomautti, niin teimme vain pariharjoitteita. Joissain ryhmissä taisi olla kolme osallistujaa, mutta periaatteessa siis pareittain. Itse olin kaikki sessiot yhden henkilön seurassa. Tämä ei kuitenkaan siis ole kaikki, mitä Circling on vaan, kuten session lopussa kerrottiin, niin Birthday Circling ja Surrendered Leadership -harjoitteet ovat sitten ryhmissä tehtäviä harjoitteita.

Mainitsen tämän vain sen takia, että kokemukseni Circlingistä voi olla sen takia hyvinkin vajaa, koska teimme nimenomaan pariharjoitteita. Ja minulle pariharjoitteet ovat aika lailla mukavuusalueellani eli avautuminen yhdelle ihmiselle kerrallaan ei ole erityisen vaikeaa. Se on oletustilani ja ryhmätilanteet ovat sitten taas paljon vaikeampia. Eli kokemukseni voi olla turhan positiivinen, koska sain sitä, mistä tykkään.

Ensikosketus

Ensimmäinen break out -roomeissa tapahtunut hiljainen sessio oli ehkä hieman outo kokemus. Positiivinen, mutta hieman hämmentävä. Oltiin viitisen minuuttia siinä tilassa ja suurimman osan ajasta parini nauroi. Mikit oli mutella ja parini repeilee näkyvästi, mutta äänettömästi.

Ensin se tuntuu kivalta ja sitä rupeaa itsekin elämään siinä yhteydessä. Naurattaa, kun toistakin naurattaa. Vähitellen oma nauru lakkaa siinä hiljaisuudessa. Sitten iskee se kokeilujen vaihe, jossa rupeaa testaamaan johtuuko parin nauru jostain, mitä teen (tietämättäni) vai onko se irrallista naurua.

Jossain kokeilujani kohtaa tunnen itseni hyvin surulliseksi. Mua rupeaa surettamaan, koska toinen nauraa reaktiona muhun. Siinä on joku traaginen elementti läsnä.

Sitten teen jonkun vähän, mielestäni isomman, tunnetarjouksen liittyen siihen suruun, jota tunnen ja se jää huomaamatta. Nauru jatkuu. Mun sisäinen tulkinta on, että se nauru on häntä itseään eli irrallinen siitä yhteydestä, joka välillämme on ja huomaan tuntevani irrallisuutta. Vakavoidun. Hetken päästä huomaan parini tehneen samoin. Hänen kasvonsa ovat peruslukemilla ja se nauru on poissa. Enkä mä enää tiedä, mitä oikeastaan tunnen.

Se oli hämmentävä kokemus, jota en olis osannut pyynnöstäkään sanoittaa puheena. Näin tekstinä se aukeaa itsellenikin paremmin, koska tämä on mun tapani purkaa tuntemuksiani. En niinkään osaa puhua niistä muille. Tai ehkä mä en vaan usein ole sellaisissa tiloissa, joissa tunteista puhuminen olisi relevanttia. Ei ainakaan sillä tavalla, kuin se Circlingissä on.

Toinen kontakti

Toiseen sessioon, joka oli samankaltaisella ohjeistuksella tarjottu. Ainoastaan erona oli se, että aika olisi pidempi ja nyt saisi puhua. Saisi kertoa tuntemuksiaan käyttäen yksinkertaisia lauseita tyyliin: Huomaan (I notice that)… tuntevani jännitystä rintakehällä tai että minua ahdistaa / surettaa / naurattaa, kun olen tässä. Sanoittaa sen oman tuntemuksensa.

Emme me parini kanssa ihan hirveän tarkasti tätä noudattaneet. Tai parini ehkä noudattikin, mutta mä rönsyilin. Musta tuntuu, että se johtu vähän hermostuneisuudesta tai väsymyksestä. Tämä sessio pidettiin siis Suomen aikaa perjantaina klo 20:30-22:00 ja mulla oli ollut pitkä päivä takana. Toinen noin 13 minuutin sessio tuntui aivan liian pitkältä.

Mainitsin myös hermostuneisuuden ja tajuan, että en sanoittanut sitä siinä tilanteessa, mutta myöhemmin eri parin kanssa kyllä. Tämä toinen sessio oli energialtaan jotenkin intensiivisempi. Mieleni tulkitsi siinä synkempiä sävyjä ja jotain melko vihamielistä ja aggressiivistakin. Ei sinänsä, välttämättä, muhun suunnattuna, mutta se energia oli siinä läsnä.

Sanoin kyllä ääneenkin sen parilleni, että tunnen painoa rintakehällä. Myöhemmin sen, että mua ahdistaa jokin. En määritellyt tarkemmin, vaan sanoin tuntevani oloni vähän ahdistuneeksi. Vaikka siinäkin sessiossa oli naurua. Siinä oli iloakin, niin siinä oli painostavampi tunnelta ja synkkiä tuntemuksia mukana.

Huomaan, että mun semmonen alitajuinen vaarattomaksi heittäytymismekanismi eli naurattaminen aktivoitui. Samalla aktivoitui myös sellainen tietty hermostuneisuudesta kertova nauru.

Olin tosi väsynyt ja valmis lopettamaan sen session jo paljon aiemmin, kuin se lopulta loppui. Se yhteys siis kulutti jostain syystä paljon energiaa. Tajusin sen siitä, kun yritin jotenkin väkisin pitää silmät auki, kun ne luonnostaan tahtoivat painua kiinni. Tein semmosta ihmeellistä silmien suuriksi availua, jotta en putoais täysin kontaktista.

Siinä mielessä toimin ehkä vähän ohjeistusta (joka oli kyllä hieman epäselvä) vastaan, koska yhdessä kohtaa sanoin ääneen kiinnittäneeni huomiota toisen silmien räpyttelyyn. En tarkentanut sitä sillä tiedolla, mitä se huomio mussa aiheutti. Ensimmäinen, mitä tajusin, kun istuttiin aluksi hiljaa toisiamme tuijotellen sen alun suljetuin silmin tehdyn itseen keskittymisen jälkeen, oli hänen silmiensä sulkeutumisrytmi. Tulkitsin sen nopeaksi ja se jotenkin automaattisesti toi jollain tasolla hermostuttavaa energiaa tilanteeseen.

En ole aiemmin kiinnittänyt huomiota asiaan, mutta nyt se nopeahko räpsytysrytmi oli niin ilmeinen, että silmä hakeutui siihen. Täsmällisen tasainen ja jotenkin alitajuisesti vaivaavan nopea rytmi.

Tämä toinen sessio oli mulle aika rankka. En meinannut jaksaa keskittyä loppuun saakka ja sen sanoinkin. Tsemppasin toki loppuun asti, mutta eihän se hetkittäin kovin aitoa se mun läsnäolo ollut, kun silmät meinasi väkisin mennä kiinni. Eikä aivoissakaan juuri mitään liikkunut.

Olin pääasiassa hyvillä mielin tässäkin sessiossa ja silti siitä jäi sellainen olo, että olin kuluttanut tosi paljon voimia johonkin. Ehkä itseni esittämiseen tai suojelemiseen. Kuka tietää. Läsnäolo oli kuitenkin tuntunut kuluttavalta ja oli vaikeuksia jatkaa sitä loppuun saakka.

Kolmas kerta toden sanoo

En tiedä, miten tarkoituksellista se oli. Ehkä niin kävi kaikille tai ehkä se oli vain omaa tuuriani. Oli mitä oli, niin kolmannessa sessiossa olin ensimmäisestä harjoitteesta tutun parin kanssa. Nyt sitten saisimme ensi kertaa jutella sen jälkeen, kun olimme istuneet alussa viisi minuuttia toisiamme katsellen sanomatta sanaakaan. Tämä keskustelu oli se, mikä teki illasta erityisen huikean.

Tunnistan, että mua hävettää, miten paljon vein ilmatilaa siitä keskustelusta itseeni liittyvällä jutustella. Toisaalta, mua ei harmita, että niin kävi. Sillä en minä ole missään määrin poikkeus siihen sääntöön, että ihmisten lempiaihe ovat he itse. Itsestään voisi puhua tuntikausia. Mutta tunnistan myös sen, että mulla rehellisyys, jotta viitsin tuhlata toisen aikaa itsestäni puhumiseen vaatii tiettyä turvaa.

Voin puhua, mutta en puhu kaikille. En esimerkiksi olisi avautunut samalla tavalla toisen session parilleni. Ehkä se ekan session nauruterapia oli linkittänyt meidät toisella tapaa, joten avautuminen oli helppoa. Toisaalta myös aihe merkitsee.

Ei se ollut mikään haastattelu, vaikka parini jatkokysymyksiä kyselikin. Ei kukaan pyytänyt minua nimeämään lempibändiäni tai jotain faktoja, joita en osaa sanoittaa. Vaan puhuin just siitä, mitä mun on vaikea sanoittaa. Omasta urpoudestani.

Mulle ehkä mieleenpainuvimpia oli ne muutamat hetket, kun osuttiin johonkin olennaiseen. Siinä tuli se toisen huomio, että mulla nyki eka sessiossa suupielet, mikä sai hänet nauramaan. Samoin tässä kolmannessa sessiossa hän mainitsi, että mulla on joku taito naurattaa ihmistä tai jokin mussa on hauskaa.

Sitten vielä sanoin ääneen, itselleni repeilyn seasta: ”Tunnen itseni ihan idiootiksi, kun olen tämmönen, etten osaa sanoittaa ajatuksiani tai tunteitani pyydettäessä. Varmaan mulla on ajatuksia ja tunteita, mutten vaan huomaa niitä, kun pitäis kertoa niistä.” Siinä kohtaa parini kiinnitti huomioni sanaan ”idiootti”, eikö se ole aika ankara kommentti itselle. Mietin sitä hetken, mutta ei se ole. Vaan se idiootti on nimenomaan rakkaudellinen tokaisu, koska se tulee suoraan klovneriasta. Suomeksi yleensä käyttäisin sanaa ”urpo”, mutta tämä työpaja oli englanniksi ja klovnerian suloisen naiivi idiootti punanenineen välähti mieleen.

Mulla on just tota, että käytän sanoja väärin. Ihmiset tulkitsevat sanojani perinteisessä mielessä, kun ne eivät mulle sitä tarkoita. Tajuan sen, että tämä on vaikeaa, kun kommunikoin ihmisille. Niinpä se on piirre, jota myös sensuroin itsessäni. Enhän olis puhunut mitään idioottiudestani, jos en olisi tuntenut oloani turvalliseksi. Olisin ilmaissut sen jotenkin toisin. Ehkä puhunut vaan kyvyttömyydestä johonkin asiaan. Ehkä jopa turhautumisesta, jonka parini nimesi, kun kysyi asiasta.

Joidenkin kanssaan se on turhautumista. Turhaudun siihen, että mun pitää selitellä itseäni. Turhaudun siihen, että jokaista sanavalintaa kyylätään. Turhaudun siihen koko vuorovaikutukseen, joka on kaikkea muuta, kuin virtaavaa. Turhaudun, koska joudun suojaamaan itseäni, enkä voi avoimesti olla idiootti, kun siltä tuntuu.

Viimeinen, mikä oikeesti osui. Se sanottiin hyvässä mielessä ja hyvällä sen otin. Toisaalta se on myös ikävä asia tajuta, että se on ihan totta: ensivaikutelma musta ei vastaa sitä kuvaa, minkä vuorovaikutuksessa voi saada. Surullista on se, että ensivaikutelma on negatiivisempi, tylympi ja kylmempi, kuin mikä kuva sitten vuorovaikutuksessa olon jälkeen on.

Tämä on asia, minkä tiedostan ihan jo kontaktin ja vuorovaikutuksen esteeksi. Mun perusolemus on usein niin torjuva, kova ja ehkä jopa pelottava, että sitä keskustelua ei edes tule. Nyt keskusteltiin ja hänen kuvansa musta täydentyi sellaiseksi, minkä olen monta kertaa saanut kuulla palautteena.

Kohtaamattomuus

Tunnistan oman kovan ulkokuoreni vaikutuksen kipeästi sen takia, että olen viime viikkoina kokeillut myös Circlingin, no sanotaan, vaikka sisarmenetelmää eli Authentic Relatingiä (AR) online toteutuksina. Mun on ollu todella vaikea olla avoin ryhmäharjoituksissa, joita suureksi osaksi noissa Authentic Relating verkkopeli-illoissa olemme tehneet. Pariharjoitteitakin on, mutta painotus on suuresti ryhmälle jakamisessa.

Mulle ne AR-sessiot on olleet traumoja laukaisevia ja turhauttaviakin kokemuksia. Jos Circlingistä innostuin heti ja poistuin sieltä intoa puhkuen, niin AR:stä en ole edes erityisemmin halunnut kirjoittaa. Se on mulle lannistavan vaikea menetelmä.

Kuten alussa mainitsin, niin tämä intro työpaja Circlingiin sisälsi pelkästään ohjaajan vetämiä yhteisiä osia ja pariharjoitteita. Se oli muoto, joka sopi minulle hyvin. Toinen sessio oli tunnetasolla ja voimien osalta kuluttava, mutta se ei ollut missään nimessä huono kokemus. En lähtenyt siitä ahdistuneena tai muutenkaan pahoilla mielin. Se oli vaan kuluttavaa ja sisälsi outoja, aggressiivisia, viboja. En ole ehkä hirveän tottunut siihen.

Authentic Relatingin vastaavanlaisista online peli-illoista olen jo kahdesti poistunut vähintään yksi paniikkikohtaus mukanani. Jokin niissä tekniikoissa ruokkii irrallisuuden kokemustani ja ahdistustani, mikä sitten purkautuu paniikkireaktioina. Viimeksi sain pelisession lopussa niin pahan paniikkikohtauksen, että poistuin koko tilasta. Oli pakko vaan hengitellä ja tasoitella oloa vartti sen jälkeen, koska tärisin kauttaaltani.

Jotenkin se sääntöjen monitulkinnallinen avoimuus ja vapaus, mikä käsittääkseni on yksi suurimmista eroista Authentic Relatingin ja Circlingin välillä, ei tunnu pelottavalta, vaan se on minulle luontevaa. Ahdistun AR:n pelien rakenteista. Siitä, miten yhtäkkiä pitäis olla kauhean avoin jostain jutusta sen sijaan, että saa mennä flow’n mukana sinne, minne ikinä onkaan menossa.

Tämä on just se syy, miksi olen halunnut kokeilla molempia, koska etukäteen on vaikea tietää, mikä toimii just mulle. Alan oleen vähän kallellaan siihen, että Circling saattaa näistä kahdesta olla enemmän mulle tällä hetkellä sopiva menetelmä. Tämä todennäköisesti selittyy sillä samalla, miksi mulla improssakin edelleen tietynlaiset tekniikat tuottaa vuodesta toiseen vaikeuksia. Se on mukavuusalue- ja persoona-asia.

Alan oleen siinä iässä, että jossain määrin olen valmis päästämään irti asioista, jotka eivät ole mulle mahdollisia. Itseään ja ilmaisuaan voi työstää sekä mukavuusaluettaan kasvattaa, mutta sitten on myös asioita, jotka eivät ole sellaisia, että niitä voi loputtomasti muuttaa. Ne ovat osa persoonallisuuttani. Lapsuudesta asti näkyvissä olevia asioita, joita vastaan on melko turha tapella, koska ne tulevat esiin joka tapauksessa.

Niistä piirteistä joihinkin Authentic Relating menetelmänä törmää. En opi, vaikka kuinka yrittäisin, nauttimaan niistä asioista, jotka ovat mulle loputtoman vaikeita toteuttaa, koska en ole ihan standardin mukaisesti valettu. Olen vähän kyllästynyt yrittämään olla joku muu, kuin olen. Etten pysty niine vajavuuksineni tulemaan nähdyksi, koska pelikenttä on laadittu toisenlaisia pelaajia varten.

Siksi musta tämä Circling-kokemus oli mulle juuri tässä kohtaa tärkeä, koska se palautti uskoani siihen, etten ole ensivaikutelmani vanki. Mulle tämä lyhyt tutustuminen Circlingiin tuotti ihanan korjaavan kokemuksen. Vaikka olen aivan varma, että tämäkin menetelmä vielä kipupisteeni löytää, tuntuu musta kuitenkin luottavaiselta, että tässä saattais olla jotain, mikä sopii mun luonteenlaadulleni ja ominaisuuksilleni – jos ei yhtä hyvin, niin ainakin lähes – yhtä hyvin, kuin impro. Ja se on korkea kehu se.