Improtaivas tuo impron kesäleirien kukkaseppeleinen kuningatar on tehnyt paluun. Nyt ensimmäistä kertaa tuntui, että osallistuin itsenäni – kokonaisena ihmisenä. Tässä on ollut muutama välivuosi, jolloin Improtaivasta ei ole järjestetty ja niillä kahdella aikaisemalla kerralla (2018 ja 2019), jolloin olen osallistunut, on oma elämä ollut kaaoksessa. Edellisellä taivasmatkalla olin niin korkealla lopullisen loppuunpalamisen portailla, etten pystynyt kokemuksesta täysin nauttimaan. Olin vaan niin väsynyt, että iltaisin itketti silkasta uupumuksesta. Tuntui vaikeammalta, kuin oli tarpeen. Pienet ikävät asiat saivat valtavan merkityksen, vaikka oli tosi kivaa.

Tänä vuonna olin levännyt ja rento, ihminen, mikä teki kokemuksesta lähtökohtaisesti hyvin erilaisen. Saavuin kurssipaikalle Salon ruukkikylissä, Mathildedalissa, sijaitsevaan, Matildataloon väsyneenä, mutta iloisena. En ollut juuri nukkunut edellisenä yönä, mutta se oli odotettavissakin. Nukun aina huonosti, tai oikeastaan olemattomasti, matkaa edeltävänä päivänä, joten se oli ihan odotettavissa. Siihen nähden, miten väsynyt periaatteessa olin, olin kyllä yllättävän virkeä koko päivän. No, ihan aamua lukuunottamatta.

Tämä oli muutenkin eksoottinen aikuisten leiri, koska olin nyt päättänyt kokea kunnon leirielämyksen, joten majoituin tämän viiden päivän ajan kurssipaikan lattialla. Se oli yllättävä hyvä valinta. Toki retkipatja on ihan törkeän kova ja pidemmän päälle voisi käydä rasittavaksi, mutta musta oli hauskaa, kun ei tarvinnut siirtyä majoitukseen erikseen. Oli kiva olla siinä tapahtumien keskiössä koko viikko. Siitä lavan nurkkaan, verhojen taakse, rakantuneesta pienestä pesästä tuli rakas pieni soppi tämän kokemuksen ajan.

Ehkä osin tämänkin valinnan takia mulla oli vahvemmin, kuin koskaan, se kokemus, että tämä on yhteinen juttu. Että nämä ihmiset, tämä tila ja tämä aika on meidän. Laskin itseni mukaan ryhmään, mikä ei ole mulle ollut ikinä itsestäänselvyys. Mulla on taipumusta – sisäisten ominaisuuksieni vuoksi – tuntea syvää erillisyyttä ja ulkopuolisuutta erilaisissa ryhmissä. Tällä viikolla mulla ei ollut sellaista tunnetta, kuin yhden ihan todella pienen hetken verran.

Iso kiitos kaikille ihanille improtaivaslaisille, kun sain korjata siipiäni ja hoitaa sieluani kanssanne. Kiitos.

Traumapisteitä

Edellä mainittu pieni epätodellisen erillisyyden tunne tuli siinä kohtaa, kun oma, musiikkiin liittyvä, sisäisen turvattomuuden tunne räjähti yhdessä hetkessä silmille. Mutta siinäkään hetkessä en jäänyt yksin, mikä oli mulle hyvin tärkeä korjaava kokemus.

Jouduin poistumaan siitä tilanteesta ja kontekstista, koska se aiheutti sisäisesti ”taistele, pakene tai jähmety” -tilan, josta ei voi jutella itseään ulos. Se on pakko nollata toisin. Meninkin sitten keittiöön ja ihan toisenlaisiin keskusteluihin, mikä oli just oikea ratkaisu.

Silloin mun ei tarvinnut jäädä yksin potemaan sitä haavaani. Kun, ihan ymmärrettävästi, toiset saapuivat huolissaan kyselemään, mitä siinä tapahtui, niin olen kiitollinen, että sain olla selittämättä. Koska se asia vaan oli sellainen, että liskoaivot olis ottaneet vallan. Sisällä kuohui sekunnin murto-osassa, kun asia otettiin uudelleen esiin.

Mullahan ne menee usein järjestyksessä: jähmety, pakene ja taistele. Jos jähmettymällä ei pääse pois, niin pakenen ja jos pakeneminen ei ole vaihtoehto, niin volyymi rupeaa nousemaan. Sisältö ei ole järkevää, vaan se on koiran murinaa. Jätä rauhaan tai puren. Tunnistan tämän itsessäni. Siinä hetkessä, kun se reaktio on päällä, sitä ei voi käsitellä sanoin. Se ei vaan toimi.

Olen kiitollinen siitä, että sain olla rauhassa. Sanoinkin sen sitten leirin lopetusringissä, koska ei se ole mikään salaisuus tai asia, jota häpeäisin. Mulla on traumoiksi muodostuneita asioita, jotka saattaa välillä aktivoitua tälleen. Ja se vaatii paljon ymmärrystä muilta, että voi antaa toisen olla selittämättä asioita, joita ei voi sillä hetkellä selittää.

Nyt vaan jotenkin muodostui sellaiset olosuhteet, että pieni olan yli sanottu – aivoissa arvosteluksi tulkittu – lausahdus sai siinä hetkessä täyden turvattomuuden tunteen aikaiseksi. Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, että selän takaa tuleminen on mulle jostain syystä vaikea. Mun pitää luottaa ihmiseen aika paljon, että sieltä suunnalta voidaan lähestyä. Pienikin epävarmuus ja sieltä suunnalta kommentoimalla voi saada mut melkoisiin tiloihin. Ja siinä hetkessä oli se, mua ahdisti se soittaminen ja kun kommentti liittyi siihen, niin se oli sitten menoa.

Jäin vielä hetkeksi tilaan ja koetin nollata tilanteen. Tunnustelin, pystynkö palaamaan ja tajusin, etten pysty. Niinpä poistuin kokonaan ja se oli musta hyvä ratkaisu. Henkilökohtaisesti, koska sitten pääsin käymään kiinnostavia keskusteluja toisaalla, enkä jäänyt siihen erillisyyden tunnetta aiheuttavaan synkeään traumakuiluun koko illaksi.

Ryhmähenki

Mulle tämä porukka oli pitkästä aikaa sellainen kokemus, että me ollaan ryhmä. Tässä porukassa ei ole ketään kenen kanssa ei olisi helppo improvisoida. Se oli yllättävää, koska ryhmän koostumus eli viikon aikana. Joku tuli myöhemmin, toinen lähti aikaisemmin, joku oli poissa jonkun päivän ja niin edelleen. Koko ajan silti tuntui, että piirissä oli helppo olla.

Mistä sen voi ihan konkreettisti havaita, että mun oli helppo olla? Olen maininnut aika moneenkin kertaan, että jotkut improtekniikat ovat mulle vaikeita ja tiedostan, että aika usein se johtuu myös ryhmätilanteesta. En tunne oloani turvalliseksi, jotta voisin rentoutua. Nyt olin ihan rento, eikä siellä ollut mitään kanikanipaniikkeja tai muitakaan ilmassa. Jos olette ikinä nähneet mut improkurssilla, niin olette saattaneet huomata, että en juurikaan osallistu Olen puu -harjoitteeseen. Siis mä en vaan mene sinne keskelle. Se on mulle epävarmuutta aiheuttava tekniikka.

Nyt olin keskellä jatkuvasti ja se kertoo siitä, mikä mun sisäinen tila juuri tässä ryhmässä ja juuri sillä hetkellä oli. Se paljasti sen, miten korkealla tasolla sisäinen turvallisuuden tunteeni on.

Samoin rekilaulut, joita Hannu Risku meille opetti, olivat hyvä mittari sille, miten hyvässä hapessa minä olen. Kun omat keuhkot ovat täynnä, on aikaa ja tilaa olla antelias muille. Tehdä, mennä ja myös antaa tilaa tarpeen mukaan. Nyt ne olivat.

Mainitsen rekilaulut sen takia, koska alkuvuodesta Hannun vetämällä musakurssilla, se oli tekniikka, jossa oli mulla oli täysi paniikki päällä. Kieltäydyin tekemästä sitä, vaikka se on tekniikka, jota olen harjoitellut aiemminkin. Siinä hetkessä se kertoi turvallisuuden tunteestani siinä tilassa. Silloin olin jumissa päässäni, enkä kyennyt siihen. Nyt olin virtauksen tilassa, jossa kaikki käy. Tehdään vaan. Kokeillaan ja katsotaan, mitä tapahtuu.

Tämä on mulle just sitä ihmeellisintä parhautta, mitä impro tarjoaa. Kun siis kaikkien kanssa voi tehdä ja on kivaa. Aivan sama, mitä tapahtuu tai tiedänkö, mitä teen. Voin tehdä ja luottaa siihen, että kuka tahansa tässä ryhmässä koppaa.

Pilkettä silmäkulmassa

Se on ihanaa myös siihen suuntaan, ettei tarvitse tehdä tahallaan helppoja tarjouksia, kun ollaan selviytymismoodissa, vaan voi heittää pieniä kierrepalloja aina välillä. Mulle yks ihanimmista asioista on just tuo, että saa tehdä ihan kohtuuttomiakin tarjouksia.

Ihan herkkuhetki tämän suhteen oli, kun tehtiin torstaina nuketus-tekniikkaa, jossa oli dubbaus mukana. Itse olin toisena dubbaajana. Siinä oli lähtökohtaisesti työkaverit, jotka menivät keilaradalle. Se lähti ihan normaalisti. Siinä oli vähän semmonen haju, että tästä saattaa tulla opetuskohtaus. Olin vaan: okei, katsotaan, mihin päädytään. Sitten laitoin oman dubattavani opettamaan sen liikkeen ja sitten heti kehotin toista kokeilemaan. Sitten tapahtui ihme.

Toinen dubbaaja – tilanteeseen sopivasti – totesi jotenkin: sormet irtos. Se tuli jotenkin semmosella lakonisuudella, että mä vähän innostuin. Sitten lähti siitä. ”Okei, sulla irtos sormet. Soitanko ambulanssin vai soitatko itse?” ja siinä tuli useampia tämmösiä toteavia juttuja. ”Soita sinä, kun mulla ei ole sormia…”

Kun sitten muusikkomme, ja armoitettu impro-ohjaajamme, Hannu Risku alkoi soittaa kitaraa siinä taustalla laulun merkiksi niin se oli ihan selvää, että mä en tätä puhelua soololauluna vedä, vaan tuo toinen nukkekin pitää saada mukaan kohtaukseen. Siinä ei ole mitään järkeä, jos lavalla olevasta kuudesta ihmisestä puolet seisoo lopun kohtausta turhan panttina, kuin tässä on nyt tämä puheluasia hoidettavana. Siitä se idea sitten lähti.

Vedin alkuun pari säettä sitä puhelusisältöä. Aloitin puhelun laulaen, kerroin perustiedot ja sitten, kun tuli kohta, missä mielestäni piti kertoa tarkemmin, mitä on oikeasti tapahtunut, heitin pallon toiselle puolen: ”antaa potilaan itse kertoa”.

Olen niin iloinen siitä, miten se loppukohtaus siitä sitten rakentui. Sehän oli täysin absurdi tarjous. Eihän sillä tyypillä ollut sormia, millä pidellä puhelinta, mutta luotin siihen, että homma hoituu. Otin sen jo kerrran tyrmätyn tarjouksen (soitatko itse) ja toin sen takaisin. Pakotin toisen ottamaan pallon vastaan ja selvittämään, miten tämä vois hoitua. Miten nukettaja saa nukkensa ottamaan puhelimen ja miten sitten se dubataan lauluin keinoin.

Nämä ihanat tilanteen pahentamisen hetket ovat se, minkä tavoittaa vain improssa. Kun saa laittaa kevyesti kaverit pulaan, nostaa panoksia, ja tietää, ettei se ole liian syvä suo, koska nämä tyypit selviää kaikesta. Ja, jos sattui ettei selviäis, niin itsellä on vielä köyttä jäljellä ja voi palata katkaisemaan pudotuksen ennen pohjaa.

Se on molemminpuolinen tunne, että on turvallista ja hauskaa leikkiä näiden ihmisten kanssa. Helppoja tarjouksia tulee usein – ainakin minulla – tehtyä silloin, kun on vähän se fiilis, että toiselle on vaikeaa hyväksyä ja rakentaa yhdessä. Kun tulee tunne, että turvaa ei ole, niin rupeaa laskemaan rimaa. Yrittämään auttaa toista yli, eikä ilkikurisuuttaan koeta vähän kampittaa: no niin, mitäs tähän sanot..?

Kiitos, kun sain olla pikkuisen pirullinen. Se on, mulle ainakin, elämän pippuri ja makuluu.

P.S.
Tämä oli muuten osuvasti blogin 600. julkaistu teksti, joten pidän pienet mentaaliset bileet muistellen kaikkea sitä ihanaa, mitä vielä voin Improtaivaasta jakaa. Mitähän kaikkea kivaa tulevaisuudessa vielä ehtiikään kokea 🙂