Tehdään vaihteeksi esiintymispostaus, kun pitkän tauon jälkeen pääsimme improvisaatioryhmä Kutsumattomien kanssa improvisoimaan yleisön edessä. Tällä kertaa esiinnyimme Elävät näyteikkunat -tapahtumassa, joka on osa Jyväskylässä vuosittain järjestettävää Valon kaupunki -tapahtuman ohjelmistoa. Elävissä näyteikkunoissa yritykset antavat oman näyteikkunansa puoleksi tunniksi esityskäyttöön. Tänä vuonna esityksiä oli seitsemässä liikkeessä ja me esiinnyimme illan ensimmäisessä ikkunassa eli Wedding Garagessa. Teemallisesti keskityimme esityksessämme liikkeen toimialaan eli häihin sekä ihmisten väliseen yhteyteen ja kohtaamiseen.

Esitystä suunniteltaessa ajattelimme aluksi sisällyttää jotain valoelementtejä esitykseemme. Tuli kuitenkin aika nopeasti todettua, että esiintymisaikaamme klo 17:30 olisi vielä niin valoisaa, ettei mikään valojuttu oikein näkyisi tai säväyttäisi. Näin ollen päädyimme käyttämään värikkäitä huiveja tuomaan valoisuutta esitykseemme.

Näkyvyys ei ehkä ollut puolellamme. Ennen kuin tiesimme esityksemme taustalla olevan kankaan olevan musta, olimme valinneet esiintymisasuiksemme mustat vaatteet. Eli sulauduimme aika hyvin taustaan. Jälkikäteen ajateltuna mikä tahansa muu väri olisi ollut yleisön kannalta parempi, koska näyteikkuna heijasti jonkun verran uonnovalo. Mutta tieto taustan väristä, jonka olimme odottaneet olevan vaalea, tuli vasta vähän ennen esiintymistä, joten niillä asuilla mentiin, mitä oli. Palautteesta päätellen olimme kuitenkin näkyneet riittävästi.

Sään puolesta sen sijaan olimme onnekkaita, sillä päivälle oli luvattu sadetta ja aiemmin oli satanutkin. Mutta varsinainen rankempi sade alkoi vasta esiintymisemme jälkeen. Sitten muutamassa myöhemmässä ikkunassa sai yleisö varustautua sateenvarjoin, jottei kastuisi. Tämä on aina haaste ulkotapahtumissa. Meillä pääosa esityksestä tapahtui sisällä, mutta osa tehtiin kadulla. Koska esiintymispaikkamme oli tiedettävästi hyvin vilkkaasti liikennöidyn kadun varrella, niin olimme valinneet yhtä lukuunottamatta sanattomia tekniikoita.

Improvisaatio esitys

Jos improvisoidun esityksen rakentaminen ei ole tuttua, niin improvisaatio tulee ilmi sisällöissä ja lavatapahtumissa. Se ei tarkoita sitä, etteikö jotain silti olisi suunniteltu etukäteen. Tämä tarkoittaa lyhyessä improvisaatiossa, mitä esityksemme edusti, sitä, että tehtävät tekniikat sovitaan etukäteen. Sisällöt kohtauksiin syntyvät sitten yleisön ja improvisoijien yhteisen luovuuden ja vuorovaikutuksen kautta. 20 minuutin keikkasettimme näytti luurankona tältä:

1. Mallinukke ja ohikulkijat
2. Timantti-/ salmiakkitanssi
3. Tyylilajikohtaukset (kosinta)
4. Matkakertomus (häät ja häämatka)

Kokonaisuutemme alussa kaikki ovat vieraita toisilleen. Kukaan ei näe, eikä huomioi toisiaan. Yksi ryhmästämme oli ennen esitysaikaa asettunut mallinukeksi näyteikkunaan ja me muut aloitimme pihalta. Mallinukke pysyi alkuun liikkumattomana ja sitten vähitellen heräsi henkiin. Me muut kuljimme yleisön ja ikkunen välistä huomaamatta häntä ja sitten lopulta huomaten ikkunan toisella puolella yhä enenevässä määrin kontaktia hakevan kaverin.

Siitä sitten lähdettiin timantti-/salmiakkitanssiin, joka on siis liikeimproa, missä ainoat päätetyt asiat ovat muodostelma, joka muistuttaa timanttia tai salmiakkia (kumpaakin nimeä näkee) ja vuorottelun perusajatus. Salmiakkitanssissa kaikki muut seuraavat yhtä kuvion kärjistä eli yksi improvisoi liikkeen ja muut pyrkivät mahdollisimman samanaikaisesti tekemään sitä samaa liikettä. Vuoro siirtyy seuraavalle sitten, kun kärkenä ollut improaja kääntyy jonkun toisen kärjen suuntaan. Vuoroa ei oteta itse, vaan se tulee annettuna. Vuoron pituutta ei myöskään ole etukäteen päätetty, vaan jokainen tekee sellaista liikettä ja niin kauan, kuin huvittaa.

Tanssi tapahtui kahdessa tasossa eli herännyt mallinukkemme tanssi ikkunassa ja me muut katutasossa yleisön keskellä. Tanssissa hyödynsimme taustana mystisen abstraktia taustamusiikkia, josta sai hakea halutessaan inspiraatiota liikkeeseen ja liikelaatuihin. Käytimme tässä tekniikassa myös aiemmin mainittuja huiveja. Jokaisella meistä oli oman värisensä huivi, jota hyödynnettiin eri tavoin tanssin aikana.

Ensimmäinen kohtaustekniikkamme oli kosinnat tyylilajeissa, jossa teimme vaihtuvilla pareilla kosintakohtauksia, joihin yleisö oli saanut ehdottaa tyylilajeja. Yksi meistä keräsi ja kirjasi yleisöllä ehdotukset isolla tekstillä A4-kokoiseen vihkoon. Paperilla olevien tekstien avulla kohtauksen tyylilaji kommunikoitiin ikkunan läpi yleisölle ennen kohtauksen alkua. Tämä siksi, ettei tarvitse turhaan huudella ikkunan läpi ulkopuolella olevalle yleisölle.

Kun tehdään eri tyylilajeissa niin, silloin yleisöstä voi tulla ehdotukseksi ihan mitä vaan. Se on hyvä muistaa, että sillä ei varsinaisesti ole mitään väliä tietääkö kyseisen tyylilajin ominaispiirteet vai ei, kumpikin voi tuottaa kiinnostavia elämyksiä, kunhan asialle omistautuu ja tekee kohtauksen tosissaan. Teimme kosintoja mm. Rock ’n rollin ja Kalevalan hengessä. Näistä jälkimmäinen tuotti todella herkullisen sammonryöstökuvaelman, jota itse ainakin sivusta olisin voinut seurata vaikka miten pitkään.

Mieleenpainuvin omissa kohtauksissani esiintyineistä tyylilajeista oli splatter, mikä oman ymmärrykseni mukaan hyvin graafisella väkivaltakuvastolla leikittelevää kauhua. Tämä ehdotus tuli sieltä yleisön nuoriso-osastolta. Sitähän vois ajatella, että eihän tämä sovi kosintaan yhtään, mutta sopiihan. Ääripäät eli kosinnan viaton rakkaudellisuus ja väkivaltagenren synkkyys ja pahansuopuus täydensivät toisiaan. Ei ihan päästy kosintaan asti, ennen kuin päädyin uhriksi, mutta sellaista se välillä on, että henki lähtee jo kohtauksen alussa. Sitten toinen käy vaan vilkaisemassa korurasiaa, jossa sormus oli ja jatkaa matkaa. Sellaista sattuu. Ei toivottavasti tosielämässä, mutta fiktiossa se voi olla hauskaa vaihtelua.

Ei kannata pelätä uhriksi joutumista lavalla, eikä sensuroida ehdotuksia. Ehdotuksen antajat olivat ymmärrykseni mukaan hyvin tyytyväisiä näkemäänsä. Minustakin hauska improvisoijana kokeilla jotain, mikä ei ensimmäisenä tulisi mieleen, millaisissa tyylilajeissa kosintoja voisi nähdä. Tämä on se yleisön rikkaus, että saa sellaista materiaalia, mikä vie ihan uusiin suuntiin.

Viimeisenä tekniikkana meillä oli puhetta sisältänyt matkakertomus, jonka aihepiirin, häät ja häämatka, olimme valinneet etukäteen teemaan liittyen. Sen enempää sisältöjä ei tietenkään ollut sovittu. Tähän teemaan liittyen tekniikkaan pyydettiin yleisöltä tarkempia ehdotuksia mm. tapahtumapaikka eli missä häät on pidetty ja mihin lähdetään häämatkalle. Se, mitä siellä sitten tapahtuu on kaikille yllätys.

Tekniikka yksinkertaisuudessaan menee niin, että yksi on kertoja, joka esittelee lomadiojaan, joita muut improvisoijat kuvittavat sanattomasti. Eli yksi meistä kertoi tarinaa ja me muut olimme ikkunassa hänen stillkuviksi pysähtyvää materiaaliaan häistä ja häämatkalta. Kuvien vaihdot eli lavallaolijoiden asennonvaihdot ovat aika nopeita, joten siinä ei kerkeä hirveästi miettiä, mihin asentoon seuraavaksi menen tai mitä teen. On vain annettava kehon viedä ja mentävä siihen asentoon, mihin siitä lähtökohdasta jotain kautta päätyy ja sitten pysähdyttävä siihen.

Yleensä vaikutteita saa sekä kanssaimproajista että lomakertomuksen kertojan tarinasta. Tällä kertaa, koska teimme kuvia ikkunassa ja kertoja oli kadulla yleisön kanssa katselemassa kuvia, niin kertojan puheesta ei niin paljon vaikutteita tullut. Jonkun verran ikkunan läpi toki kuuli, mitä kertoja kuvista kertoo, mutta olennaisin merkki meille oli koputus ikkunaan, joka signaali siitä, että nyt pitää vaihtaa kuvaa eli ottaa uusi asento ja pysähtyä siihen.

Viimeisessä tekniikassa oli palautteen mukaan hieman haasteita kuulemisen kanssa, koska liikennettä viereisellä kadulla oli jonkun verran esityksen aikana. Sekään ei ehkä ole niin vaarallista, jos ei ihan kaikkea kuule. Toki on harmillista, että melu häiritsee. Tekijän näkökulmasta ikkunassa itseäni huvitti myös se, että olimme sopineet etukäteen, että tehdään tyyliin neljä kuvaa. En laskenut, mutta veikkaisin tarinaan lopulta tulleen lähemmäs kymmenen kuvaa.

Sekin on harjoittelun ja tekniikan mahdollistama rikkaus. Kunhan viestii kertojana riittävän selkeästi muille sen, mitä tehdään ja muut lähtevät siihen mukaan, niin se ei haittaa, vaikka suunnitelma elää esityksen aikana. Tässä tekniikassa kertojallamme oli hyvä käsitys jäljellä olevasta esitysajasta, jolloin hän tiesi että oman kertomistahtinsa tueksi hän siihen aikamäärään tarvitseekin enemmän visuaalista materiaali. Jotkut tarinoivat tässä paljon yhdestä kuvasta ja jotkut taas kertovat lyhyesti ja vaihtavat kuvaa useammin. Kumpikin tyyli on aivan yhtä hyvä. Riippuu kertojasta, mikä on omempi tyyli.

Kaiken kaikkiaan koen, että onnistuimme hyvin. Oli hauska improvisoida ihanien improkavereiden ja sen, yllättävän monilukuisen, yleisön edessä. Mitä itse kuulin, niin yleisökin oli viihtynyt kanssamme, joten mikä voisi olla parempaa.

Kiitos mielikuvitusrikkaalle yleisölle, Wedding Garagelle kutsusta ja tietysti muille Kutsumattomille.

Impro on vaan niin parasta.