Passivoiva katsojuus ilmaisukursseilla

On ollut mielenkiintoista tajuta, miten suuri kontrasti tekemisen ja katsominen välillä usein on. Kun olet itse lavalla ja tekemässä jotain tekniikkaa, niin toivottava tila olisi mahdollisimman avoin ja kehollisesti aktiivinen. Toive usein on päästä improvisoidun puheen tuottamisen sijaan aktiiviseen läsnäoloon ja toimintaan. Tee, älä kerro. Sitten, kun ei ole vuorosi esiintyä, niin yleisössä sun odotetaan reagoivan kyllä lavatapahtumiin, mutta sinun oletataan myös istuvan rauhassa penkilläsi. Lattia on hieman eri, se on vähän vapaampi, mutta jos on tuolit, niin ainakin itselläni passiivisuus katsojana lisääntyy.

Ei sitä ole suoraan sanottu, mutta koska oman huomion pitäisi olla täysin lavatapahtumissa, niin tulee paine olla, kuten yleisössä ”kuuluu olla” eli peffa penkkiin naulattuna ja paikoilleen jähmettyneenä. Lukuunottamatta taputusta, naurua tai itkua, mikä ikinä se reaktio lavalla tapahtuvaan onkaan. Seisomaankin saa nousta vain, jos seisoma-aploodit ovat paikallaan. Mutta ilmaisullinen valikoima on oikeastaan siinä. Muutoin kehosi on liimattu siihen, missä istut.

Tämä on ollut mulle välillä vaikea pala, koska sieltä yleisöstä pitäisi sitten seuraavasta iskusta olla mahdollisesti valmis itse menemään lavalle. Omakohtaisesti voin sanoa, että jos olen sen vartin, puoli tuntia, joskus tunninkin, istunut paikoillani, niin olen myös henkisesti sulkeutunut. Ilmaisullisesti lämpenen hitaasti ja kylmetyn nopeasti. Se ei ole ollut useinkaan eduksi kursseilla.

(Hyper)Aktiivisuuden vastaanotto

Jostain alkuaikojen improkursseilta muistan yhden kerran, jolloin olin ihan fiiliksissäni elämästä ylipäätään ja se purkautui myös fyysisesti erilaisena energiana. En istunut katsoessanikaan rauhallisesti paikoillani, vaan olin koko ajan valmiina menemään, jonnekin, en tiedä minne. Lavalle tai ihan vaan olin valmis innostumaan asioista. Silleen niinku pikkulapsimoodissa, jossa on ihan täpinöissään, koska kaikki on uutta ja kivalla tavalla jännää.

Muistan sen kerran siksi, että se on ollut oman ilmaisuni osalta vapautuneimpia kokonaisia kertoja impron parissa. En todennäköisesti ennen sitä, enkä monesti sen jälkeen ole ollut niin läsnä hetkessä. Silloin pystyin käytännössä ennalta tietämään, mitä parini tulee lavalla sanomaan, koska huomioni oli täysin itseni ulkopuolella, mielessäni vapautti tilaa käsitellä kohtauksen tapahtumia myös ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Se on oudon kaikkivoipa tila ja varmasti kuluttava, jos semmosessa olis jatkuvasti, mutta se selkeyden tunne on jäänyt mieleen. Kun sain ja uskalsin pirskahdella vapaasti ympäriinsä, niin pääsin myös lavalla helpommin tilanteeseen mukaan.

Toisaalta myös muistan, miten ohjaaja reagoi poikkeavaan tilaani. Ei se ollut kiellettyä olla asioista silleen hieman maanisen innoissaan, mutta se oli outoa, poikkeavaa. Hän sen myös totesi, etten ole nyt oma itsensä. Se on joku juttu. Vaikka en varmaan ikinä ole ollut niin rennosti oma itseni, kuin sillä kerralla. Maskia ei ollut, se oli hajonnut jo ennen kuin tulin tilaan.

Toisin kuin yleensä, jolloin tuollaiset lannistavat sanat saisivat minut perääntymään, niin silloin iloni oli niin kokonaisvaltaista, etten piitannut siitä. Ihan sama, mulla on hyvä olo. Olin vaan just niin lapsellisen innostunut, kuin miltä tuntui.

Olipa tulkinta tilastani mikä tahansa, niin sillä hetkellä, kun en tuntenut painetta olla fyysisesti paikoillani katsoessa, vaan jotain ihme ihastusenergiaa puhkuessani olin vähän levoton katsomossakin, niin olin paljon läsnäolevampi, kuuntelin paremmin ja olin aktiivisempi myös lavalla. Se on ihan huomionarvoinen asia, koska sitähän siellä lavalla haetaan. Läsnäoloa ja aktiivisuutta. Ei häsläystä ja ylimääräistä puuhastelua, mutta aktiivista ja kohotettua tilaa.

Niinpä mietinkin sitä, miten paljon piilotetut säännöt ja odotettu käytös voivat vaikuttaa myös kursseilla, joilla pyritään ilmaisulliseen vapautumiseen. Melko passiivisen katsojan roolista, esiintyjäksi vaihtaminen on välillä vähän sama, kuin lämmittelemättä lähtisi juoksemaan kilpaa. Voi niin tehdä, mutta keuhkot on kohta tulessa, oksettaa ja toivoo, ettei olis ikinä lähtenytkään matkaan.

Huomion kiinnittymisestä

Jollain kursseilla, missä olen ollut, on huomioitu se, että sitä istumisaikaa tulee kurssilla välillä paljon. On reflektiota tai tehdään pitkiä tarinoita, jolloin osa porukasta istuu. Joillain, etenkin, improkursseilla, missä välillä tarvitaan ohikulkuroolin tekijöitäkin, ohjaaja on erikseen neuvonut, miten pysyä aktiivisena myös katsojan roolissa. Tai ainakin kehottanut ajattelemaan, että milloin tahansa voi olla semmonen hetki, että pitäisi mennä lavalle.

Eikä tämä ole kannanotto sitä vastaan, ettei kursseilla pitäisi olla hetkiä, joilloin ei itse ole aktiivinen tekijä lavalla. Katsominenkin on ok. Katsomallakin oppii ja sitä tarvitaan myös kursseilla. Mielelläni myös katson, miten muut toimivat lavalla. Siitä saa sellaisia oivalluksia, mitä ei itse koko ajan tehdessä olisi ehkä koskaan tullut. Se mahdollistaa myös ajoittaisen ulkopuolisen tarkkailijan asemaan asettumisen itse lavalla ollessaan, kun muistista löytyy vaihtoehtoisia toimintamalleja.

Mietin lähinnä: ohjaammeko aktiiviseen läsnäolevaan katsojakokemukseen vai passivoitumaan omalle penkilleen?

Tällä hetkellä sanoisin, että varsinkin nyt turvavälien ja kaiken tämän pakotetun etäisyyden oton myötä, katsomisesta on tullut vielä aiempaa jäykempää, niillä harvoilla lähiopetuskursseilla, joita ylipäätään on voitu järjestää. Kun pelottaa pelkkä väärään suuntaan hengittäminen, vaikka on maskit ja kaikki, niin kyllähän myös keho jännittyy eri tavalla. Ei uskalla liikahtaakaan. Ainakin oma kokemukseni kursseilta on tämä. Toisaalta myös opiskelijamäärät ovat paljon pienempiä, joten sekin voi alitajuisesti vaikuttaa, että tietää muutaman hengen katsomossa jokaisen reaktionsa näkyvän ja kuuluvan.

Muistellessani omaa toimintaani katsojana kursseilla, niin alkuvuosina 2016-2018 olen ollut katsojana hyvin erilainen monilla ilmaisukursseilla, kuin nykyään. Joillain aiemmilla kursseilla olen ollut niin henkisesti rennossa ja tuomitsemattomassa tilassa, että jos on tehnyt mieli, niin olen yleisössä saattanut istumisen sijaan, vaikka maata lattialla käsiini nojaten. Sitä en juurikaan tee enää, vaan istun nykyään kiltisti tuolilla tai lattialla.

Tämä on yksi konkreettinen asia, mitä olen paljon miettinyt, koska se, miten olen ei-aktiivisena aikana kurssilla kertoo paljon siitä, miten läsnäoleva tulen olemaan lavalla. Jos olen kehollisesti hyvin staattisessa tilassa, niin se näkyy myös sitten, kun on vuoroni esiintyä ja olla esillä.

Ei ole erikseen kielletty ≠ sallittu

Mietin voiko passivoivan toiminnan ja joidenkin osallistujien – ei kaikkien, koska me emme ole kaikki samanlaisia ihmisiä – suoriutumisessa olla yhteys? Mitä enemmän toiminnan välillä on istuskelua, jossa oletus on, ettei saisi liikkua tai sitä ei ole erikseen sallittu, niin sitä vaikeampi on löytää tie rentoon suoritukseen lavalla. Miksi liike tai muu kuin paikallaan oleminen pitää erikseen sallia? Siksi, koska meitä kasvatetaan aika monta vuotta koulussa ja kaikkialla, että pitää istua hiljaa paikoillaan. Jos ei itse osallistu, niin ainakin voi olla hiljaa paikoillaan antaen toisille työrauhan.

Tämä on niitä kohteliaisuussääntöjä, joita sosiaalinen ympäristömme meihin iskostaa. On ollut hämmentävää, miten vahvaa se sama toiminta on myös taiteellisilla ja ilmaisun vapauteen pyrkivillä kursseilla. Ympäristö, sanattomasti sovittu tapa olla siinä tilassa, ruokkii tietynlaista, passiivista, olemisen tilaa.

Älä muumioidu.

Helpommin sanottu, kuin tehty.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s