Pellen putsauksen toinen päivä toi mukanaan myös punaiset nenät eli kurssin toisen naamioidun ulottuvuuden. Ensimmäinen, jota jo ekana iltana tutkittiin oli siis neutraalinaamiot, joiden kanssa myös toisena päivänä jatkettiin. Niiden rinnalle kuitenkin tuli myös toisenlaista energiaa ja läsnäoloa klovneriaan sukeltamisen kautta. Tämä ei sinänsä ollut klovnerian peruskurssi tai taitojen opettelukurssi, vaan paluuta klovnin perustilaan ja sen tutkimista. Siinä mielessä tämä olisikin varmasti hyvä kurssi pidempään klovneriaa tehneille, koska se tarjoaa mahdollisuuden puhdistaa ja puhdistautua esittämisestä ja palata takaisin siihen klovniuden ytimeen. Itse olen kuitenkin aika aloittelija edelleen klovneriassa, joten tämä kävi hyvästä perusasioiden kertauksesta ja läsnäolon treenauksesta. Minulla ei ole, kuten ei tainnut olla kenelläkään tämän kurssin osallistujista, varsinaista pelleä putsattavaksi. Vaikka klovneria vähän kiehtoo ja kiinnostaa, niin en vielä mennyt niin pitkälle, että olisin kehittänyt mitään vakiintunutta klovnihahmoa. Koen sen tasoisen hahmon rakennuksen vielä aika vieraaksi. Enemmänkin olen eri kursseilla keskittynyt tutkimaan yleisövuorovaikutusta ja klovnin mielentilaa, mikä on kaikessa innostuneisuudessaan ja naiiviudessaan todella hieno olotila. Siis ihan kauhean avoin ja haavoittuva tila, minkä vuoksi se onkin niin vapauttavaa ja kiinnostavaa tutkittavaa.

Jos huomaa esittävänsä omaa klovniaan, niin sitten on pellen putsauksen paikka.

Taina Mäki-Iso

Toinen päivä oli pitkä ja tapahtumia täynnä, joten tämä teksti tulee kattamaan niistä vain hyvin pienen osa. Kahdeksan oppitunnin treenipäivän kaikkien osien summaaminen olisi aika mahdotonta ja toisaalta ehkä turhaakin. Parhaimmillaanhan nämä asiat ovat itse koettanut. Varsinkin nyt, kun puhutaan fyysisestä teatterista, niin omakohtaisten kokemusten ja havaintojen rooli korostuu. Tietysti niiden havaintojen sanallistaminen on ihan yhtä tärkeää, mutta asiat avautuvat parhaiten, kun niitä pääsee itse kokeilemaan, koska oikeastaan vasta se kehollinen kokemus on avannut itselleni monia fyysisen teatterin harjoitteiden merkitystä. Olen yrittänyt, mutta aika laihaksi se oppi jää, jos pelkkien kirjojen avulla pitäisi näitä asioita ja eri ulottuvuuksia hahmottaa. Siksikin olen tosi kiitollinen, että tämä kurssi saatiin syksyllä järjestettyä.

Mielikuvallisia ulottuvuuksia ja tilaa

Yksi tärkeä asia koko viikonlopun ajan oli kohotetun kehollisen tilan löytäminen eli oman arkikehon ja esiintyjän kehon eron huomaaminen ja treenaaminen. Sitä ei oikein voi liikaa treenatakaan. Samaan aikaan hyvin kannateltu ja kuitenkin rennon suorituskykyinen keho voi olla aluksi tosi vaikea löytää itsestään. Omasta kehosta tunnistin sen, että tänä toisena päivänä vähän hellittänyt yläselän kiputila vapautti myös muuta kehoa. Ekana iltana ei ollut toivoakaan mistään kohotetusta tilasta, edes naamion kanssa. Mielikuva leveästä ja pitkästä selästä aiheutti lähinnä tuskaisen irvistyksen. Tänä toisena päivänä se taas oli helpommin lähestyttävä kehollinen ajatus. Kun tehtiin pareittain neutraalinaamioilla harjoitetta, missä toinen oli ohjaaja, joka auttaa naamiollista pariaan löytämään mahdollisimman neutraalin tavan seistä, kävellä ja istuutua. Tässä harjoitteessa minulla kävi tuuri siinä mielessä, että pääsin kurssin ohjaajan pariksi, jolloin epäilen saaneeni parasta ohjausta, mitä tässä suhteessa oli saatavissa tällä kurssilla. Vähän järkytyksellä seurasin yhtä paria sitten oman treenauksen jälkeen ja mietin, että olisin ehkä ahdistunut, jos mua olisi korjattu niin muodoin. Mutta se toki kertoo jotain olennaista myös musta, että tajusin sen olevan todennäköinen reaktioni. Ei siinä mitään pahaa sinänsä tapahtunut, eikä sanottu mitään ilkeää. En vaan kokenut, että olisin itse ohjattavana ehkä päässyt niin pikkutarkkojen ja jatkuvalla puhetulvalla jaettujen ohjeiden kautta erityisen vapautuneeseen tai rentoon olemisen tilaan.

Sen harjoitteen aikana tapahtui useampikin pieni, mutta merkittävä kirkastuminen. Mun oli ollut tosi vaikea löytää sitä kohotettua perusasentoa, mitä sekä neutraalinaamio että klovni vaatisivat pohjakseen, mutta en ihan hahmottanut, mikä jumittavan selän ohella haasteita aiheutti. Jotain oli vinossa ja tunsin sen vinouden, mutten osannut paikallistaa. Mielikuvana se, että joku voima vetää päälaesta ylöspäin oli tällä kertaa ratkaiseva. Sen mielikuvan toteuttaminen linjasi kehon ja sai sen vaivattoman kohotetun tilan löytymään. Tokihan siellä edelleen saattoi kainaloiden alta puuttua välillä ilmaa ja sormet oli yhdessä tai jotain muuta, mutta se perustila löytyi siinä ja se tapahtui oikeasti, kuin lamppu olisi naksautettu päälle. Kyllä se kehollisen olemisen muoto on olemassa sisälläni. Tunnistan sen, milloin se kannatus on, mutta unohdan joskus, miten siihen tilaan pääsee. Keho kyllä erottaa, milloin ollaan siinä tilassa, mutta en ole niin harjaantunut, että aina löytäisin siihen helposti. On joku lonkka vinossa tai polvet lukossa tai pää liian edessä. On joku pieni tai isompi juttu vinossa ja se vaikutus ketjuuntuu koko kehoon, jolloin semmosta jännitteistä rentouden tilaa ei ole mahdollista saavuttaa. Sama kävi kävelyssäkin eli en itse tiedostanut sitä, ettei askeleeni rullaa. Tajusin kyllä astuvani kanta-askelein, mutta ajatellut asiaa sen kummemmin. Sehän kehollisissa asioissa usein onkin, että niihin ei kiinnitä huomiota. Maneeria ei huomaa, koska se on osa omaa arkista ja jokapäiväistä toimintaa lavalla tai missä tahansa. Vasta, kun tulee tietoiseksi siitä, sen olemassaolosta, sille voi halutessaan tehdä jotain tai ainakin sillä voi leikkiä.

Muutenkin tämä oli mielikuvien ja sisäisen maailman eläväksi tekemisen päivä. Tutkittiin toki myös ulkoisia ääniä ja esineitä sekä konkreettisia asioita, mutta sen ohella oli koko ajan hienoja sisäisen tason oivalluksia tarjoavaa materiaalia. Miten saat itsestäsi irti kantavan, ei huutavan, vaan nimenomaan kantavan äänen? Kuljettiin tilassa ihmettelemässä asioita suu auki ja oo-äänteitä päästellen, niin siinä se tarjottu mielikuva nummella olemisesta auttoi äänen projisointia. Kun piti mielessä, että horisontti on kaukana ja sen pitäisi ulottua sinne saakka, niin itsekin vähän arkana äänen käyttäjänä uskalsin päästää äänen itseäni kauemmas. Mulla ainakin on tapana se, että yritän vähän välillä salata itsestäni kuuluvia ääniä. Tämmöset mielikuvat vapauttavat minua omista sisäisistä rajoitteistani. Saa luvan antaa äänen kulkea vapaasti. Se on yksi mielikuvien tärkeä voima minulle.

Yksi hieno mielikuva liittyi keholliseen tilan hahmottamiseen. Tehtiin sellaista Laban-henkistä paikallaan tapahtuvaa tilanhahmottamista, johon lisättiin ajatus siitä, että minusta hohtaa valoa. Eli liike rajasi tilan siihen, mihin nyt käsin, jaloin ja muulla keholla voin paikoiltani yltää. Mielikuva valonlähteenä toimimisesta laajensi tilaa, koska siihen liittyi se ajatus, että minusta lähtevän valon pitää hohtaa Porvoossa (tai missä tahansa muussa kuviteltavissa olevassa saavutettavassa, mutta kaukaisessa kohteessa) saakka. Se tuotti erilaista liikettä ja avoimuutta kehoon. Mistä ikinä kohdasta se kuvitteellinen valo kirkkaimmin hohtikaan, niin se tila ja ulottuvuus, jonka valaisi oli paljon minua suurempi. Sehän tietysti ihan näyttelijäntyön perusasiaa eli onko fokus lähellä vai kaukana, vaikkapa katseessa. Tämä majakkana tai valona toimimisen ajatus tuntui toimivan ainakin itselleni siinä, että tila ei rajoittunut minun ulottuvuuteni äärirajoihin ja siihen omaan kuplaan, vaan jatkui siitä horisonttiin saakka.

Kehollisesti sen oman tilan avaamisen kannalta tärkeä oli myös harjoite, jossa käytiin koko keho kosketuksin läpi. Ajatuksena siinä oli, että pyyhitään vettäpitävää materiaali olevilta vaatteilta likaista vettä pois. Tämä mielikuva tuottaa tietynlaista pyyhkäisevää liikettä. Tätä tehtiin eri tavoilla ja varioiden liikkeen pituutta ja kohdetta. Yksi tärkeä havainto, mikä siinä harjoitteessa nousi esiin oli rintakehän alueen avoimuus. Se on sellainen, mitä herkästi ihan vaistomaisesti suojaa, joten se neuvo hellästi silitellä ja avata sitä aluetta auttoi itseäni hahmottamaan sen merkityksen, mikä sen alueen suojaamattomuudella on esiintyessä. Jos on fyysisesti asettunut suojaamaan herkimpiä kohtia kehossaan, niin vaikuttaahan se myös pintaa syvemmällä tasolla. Tunnistan sen, että monesti pelottavissa ja ahdistavissa tilanteissa jännitystä tuntuu tuossa rintakehän (dekolteen) alueella ja sitä pyrkii suojaamaan. Se on ihan ihmillistä ja järkevääkin välillä, koska sydämen, fyysisen tai enempi hengellisen, suojaaminen on monesti paikallaan. Sen sijaan lavalla se menee just päinvastoin eli pitäisi opetella irti siitä suojautumisreaktiosta, jotta voisi olla kaikessa haavoittuvuudessaan läsnä siinä hetkessä. Ei ole kaikille todellakaan helppoa, mutta siihen voi totuttautua vähitellen. Mulle se on se alue mikä usein kiristyy ja käpertyy sisäänpäin, kun on turvaton ja alakuloinen olo. Jännityksistä alueella kannattaa tulla tietoiseksi ja sitä voi ei-uhkaavissa-tilanteissa rentouttaa hellästi silitellen. Siinä voi olla pienellä alueella hyvinkin paljon kehollista historiaa kertyneenä ja kerrottavana, joten kannattaa välillä pysähtyä kuuntelemaan ja kuulostelemaan. Oikeita uhkia vastaan kannattaa suojautua ja fiktiivisten kohdalla voi ehkä opetella apauttamaan ilmaisulle tilaa tapahtua.

Yks hankalimmista pikkuasioista muistaa ja oppia tällä kurssilla oli oman olemuksen korjailemattomuus. Eli se, että osaisi olla korjaamatta hapsottavia hiuksia tai jotain vaatetuksessa liikahtanutta kesken harjoitteen tai välittömästi, kun olettaa, että harjoite loppuu. Sen tekee niin automaattisesti, mutta nyt niihinkin kiinnitettiin huomiota kevyesti. Pyrkimys oli, että mitään ei korjata siinä hetkessä. Koska se automaatio toistuu helposti myös lavalla naamio päässä ollessa. Naamioiden pyrkimys on ekonomiaan liikkeessä (ja puheessa, jos sitä punanenän kanssa on (neutraalinaamio päässä ei puhuta!)), joten kaikki tämmönen pieni korjailu ja huojuminen on ylimääräistä ja turhaa. Jotta sen voisi jättää pois, niin pitää tunnistaa ja tulla tietoiseksi niistä jutuista, mitä automaattisesti korjaisi heti. Ja vaikka kuinka tekisi mieli korjata, niin antaa sen paidanhelman repsottaa.

Heräämisiä

Herääminen on naamioteatterin perusharjoitteita. Siitä on varmastikin useampia versioita. Itse olin oppinut ihan erilaisen version aikoinaan ekalla naamioteatterikurssilla, joten teki hyvää tajuta, että ehkä siinä ei ollutkaan ihan kaikki palaset paikoillaan. Se oli aika pieni juttu, mutta avartava eli se naamion suunta myös makuuasennossa. Se aikaisemman kurssin hajoite oli mennyt niin, että noustiin selinmakuulta, jolloin naamio tuli yleisölle näkyväksi vasta, kun siihen pisteeseen päästiin. Nyt tässä aurinkoherätyksessä noustiin kylkiasennosta ja naamio olikin koko ajan yleisöön päin. Tajusin kyllä sen merkityksen siinä toisia katsoessa, mutta tottumuksesta lähdin tekemään sitä oppimaani versiota. Pienellä korjauksella sain jujusta kiinni. Tosin kehollisesti koen lattialta kylkiasennosta nousemisen, jos mahdollista, selältä nousua hankalammaksi liikeradaksi. Siinä on siis paljonkin treenattavaa, miten sen voisi tehdä neutraalisti tai rennosti.

Tässä, kuten kaikessa neutraalinaamiotyöskentelyssä tänä viikonloppuna oli fokuksessa ajatus: ”se mitä näet, sitä olet”. Ohjeistus oli siis herätä ja palata nukkumaan auringon mukaan. Aurinko herättää ja nostaa sen neutraalinaamion pystyyn ja aurinko myös palauttaa sen neutraalinaamion takaisin nukkuma-asentoon. Mielikuvallisesti en ihan tavoittanut aurinkoa tällä kertaa. Näin ja katsoin aurinkoa, en ollut aurinko. Siinä on aika merkittävä ero aistien ja sisäisen maailman tasolla, mikä näkyy myös ulospäin. Tämä ei ole kritiikki eikä itseruoskintaa, vaan se on tunnistus. Tällä kertaa en löytänyt sitä mielikuvan ydintä. En ollut sitä, mitä katsoin näin, vaan katsoin jotain asiaa, mikä on tekojen tasolla hyvin eri asia. Ilmaisu on hyvin pientä kummassakin, mutta sen eron tuntee kyllä itsekin ollessaan siinä hetkessä. On hyvin eri asia tuntea ulkopuolinen lämpö, kuin olla itse osa sitä lämpöä. Se on siis asia, mitä voi tutkia ja opetalla lisää eli miten nähdä ja tulla näkemäkseen sen sijaan, että esittää näkemistä. Kurssit ovat siitä kivoja, että pääsee kuitenkin näkemään toisten tekeminä hienoja esimerkkejä siitä, miten neutraalinaamio on sitä, mitä näkee. Yhden kurssilaisen auringon nousu ja lasku jäi erityisesti mieleen. Liikettä ei juurikaan ollut, kun pystyasentoon oli noustu, mutta siinä sitäkin enemmän lämpöä, valoa ja tilan sekä ajan äärettömyyden tuntua.

Kuuletko äänen..? Minä en

Esittämisestä jäin kiinni jo aiemmin päivällä. Tehtiin toisintoa edellisen illan äänen kuulemisharjoitteesta, jossa on miiminen toiminto koko käynnissä. Siinä edetään vaiheittain siitä, että ensin ei kuule sitä kuvitteellista ääntä, siihen että se paljastuu yllättäväksi ohi pyyhkäiseväksi lentokoneeksi. Tehtiin sitä ringissä jonkun aikaa ja ajatukseni harhailivat, joten itseäni huvittaakseni esitin sen kuulemisen ulkoisesti. Olisko toisella vai kolmannella toistolla, kun ohjaaja sattui katsomaan minua siinä vaiheessa harjoitetta ja sain kyllä ohjeistuksen kuunnella ääntä, eikä esittää kuulevansa. Se oli tahallista esittämistä, joten se oli helposti tiputettavissa myös pois.

Tämä äänien kuulemisharjoite oli lopulta semmonen, mitä en pystynyt oikein tekemään lavalla neutraalinaamio päässä. Olin viimeinen tekemässä sitä, joten olin nähnyt jo muiden tekevän sen. Sen lisäksi sitä oli toistettu ja treenattu jo moneen kertaan kahtena päivänä, joten mulle oli kehittynyt semmonen oma sisäinen ongelma sen harjoitteen kanssa. Se viimein vaihe ahdisti mua. Siis mua ahdisti, koska mulle oli tullut suorituspaineita sen suhteen. Mulla oli ajatus siitä, miten sen pitää mennä oikein ja etenkin toisen päivän harjoituksissa, en saanut kiinni siitä liikkeestä ja mielikuvasta. Tein mekaamisesti sen liikeradan eli ajatuksen siitä, että voimakas ääni pyyhkäisee yli, mutta en tuntenut tai pystynyt kuvittelemaan sitä. Tein vaan sen liikkeen ja lavallahan pakkani hajosi sitten ihan täysin.

Olin harjoitellessa huomannut sen olevan vaikeaa, etten pystynyt saamaan sitä osumaan, niin jännitin sitä ihan helvetisti siinä lavallakin. Liikeratani oli typistynyt tosi paljon eli ei siinä ollut sitä sen kovan ylipauhaavan äänen kuulemisen tuntua. Siinä kohtaa, kun ohjaaja pyysi tekemään sen uudestaan olin ihan liian kierroksilla, että olisin siihen pystynyt. Olin niin tietoinen siitä, että lavalla olen minä naamion kanssa, ei se neutraalinaamio, vaan nimenomaan minä naamio päässäni, etten pystynyt tekemään sitä uudestaan. Menin ihan tiloihin ja kieltäydyin. Ei sitä sen kummemmin siinä taidettu käsitellä, kun se oli aika loppupuolella päivää ja muutenkin alkoi jo hyydyttää. Se on vaan esimerkki siitä, että itseään voi sabotoida aika tehokkaastikin. Enhän mä keskittynyt siihen mielikuvaan ja läsnäoloon, vaan jännitin koko ajan sen vaiheittaisen harjoitteen viimeistä osaa ja mietin ”voi kun en mokais”. Tietenkin mokasin, koska en antanut itselleni edes mahdollisuutta tehdä sitä asiaa. Esitin tekeväni ja siinä on ero ja tunnistan sen kyllä. Tämä sisäinen itsesabotaasi ja riman nostaminen läsnäolon kustannuksella on itselleni tuttu toimintatapa. Tämä on yksi syy, miksi yleensä haluan mennä harjoitteisiin ensimmäisenä, koska silloin mulla on vähemmän malleja. Nyt mulla oli sekä ne omat haparointi kokemukset että toisten suoritukset kirkkaana mielessä, joten mulla ei ollut tilaa vaan olla siinä hetkessä ja kuunnella.

Olihan siellä lavalla äänekästä sillä hetkellä, mutta se ääni ei tullut lentokoneesta, vaan turboahdetusta mielestäni.

Menneisyys vaikuttaa nykyhetkeen

Nostetaan nyt samaan vielä toinen semmonen henkisen tason lukkoihin liittyvä juttu, joka tapahtui päivän viimeisessä harjoitteessa. Mulla on, ja olen siitä tietoinen, ongelmia kosketuksen kanssa, koska mulla on ollut pitkään ongelmallinen suhde kehooni. Olen inhonnut itseäni sellaisella vimmalla, että olen syöttänyt itselleni ja uskonut sen ajatuksen, että olen iljettävä olento ja toisille ihmisille on vastenmielistä joutua koskettamaan minua. Teimme siis sellaista harjoitetta, kuin Festina lente (=kiiruhda hitaasti), missä kuljetaan tilassa hyvin hitaasti ja horisontaalisesti vakaasti (askel ei rullaa). Se on pariharjoite, missä toinen pitää kiinni kankaasta, joka on edelläkulkijan lantion kohdalla. Tarkoitus on antaa vastusta siihen etenemiseen. Kun näin ohjaajan esittelevän tätä ja nojailevan siinä parinsa edessä siihen kankaaseen, ahdistuin ihan täysin. Se pupu ajovaloissa -silmien paluu. En halunnut tehdä sitä. En halunnut ketään niin lähelle mua, enkä halunnut yhtään minkään koskettavan mua lantion alueelle. Oikeasti iski paniikki: en halua tehdä tätä.

Pyynnöstä yritin sitä siinä hetkessä sanallistaa ja selittää, mutta ei sille oikeasti ole semmosta selitystä, minkä voisin jakaa. Tein kyllä sen osan tästä harjoitteesta, missä kuljin toisen takana pidellen sen kankaan päistä kiinni ja vastusta antaen, mutta en suostunut siihen roolien vaihtoon. En halunnut, enkä pystynyt. Toki siinä sitten ehdotettiin kaikenlaista vaihtoehtoa, mutta oikeasti halusin vaan pois siitä tilanteesta. Okei olisinhan mä voinut sitten kulkea siinä tilassa ilman toista ihmistä musiikin tahdissa. Ottaa mielikuvallisesti sen ajatuksen ja sen tavan kulkea, mutten nähnyt siinä pointtia. Tajusin kyllä, mikä sen toisen ihmisen rooli siinä on ja miksi on tärkeää saada sitä vastavoimaa liikkeelle. En vaan pystynyt siihen. Mua ahdisti koko tilanne. Tämä on varmasti osin myös monen kuukauden eristyksen aiheuttamaa pakokauhua, koska oli outoa jo olla niin lähellä toista ihmistä, siis maskipäistä ihmistä. Näissä lähiharjoitteissa käytettiin maskeja jo silloin. Se oli niin kauhistuttava ajatuskin, etten voinut edes kuvitella tekeväni sitä.

Se ei ollut älyllä pois selitettävä pelkotila, vaan se tuli syvältä omasta arvottomuuden ja itseinhon kokemuksistani, enkä olisi pystynyt tuota siinä hetkessä tekemään. Tunnistan, että olen vältellyt samankaltaisia juttuja aiemminkin. Ihan jo se ajatus, että toinen ihminen joutuu olemaan niin lähellä minua ja kosketus, vaikka sitten kankainen, kohdentuu kehoni ei-neutraaleille alueille oli liikaa. Se tulee omasta kehollisesta historiastani, joka heijastuu nykyisyyteen. Suhteessa toisten kosketukseen mulla on vielä asioita työstettävänä. Yksin ja itsekseni pystyn tekemään paljonkin asioita, mutta tunnen pakokauhua, kun siihen tulee toinen ihminen. En ole ihan täysin päässyt vielä siihen tilaan, että voisin uskoa hyvään, tai edes neutraaliin, intentioon toisten suunnalta oman kehoni suhteen. Mulla on ollut niin vahva usko, melkein kolmekymppiseksi asti, että olen ihmisenä fyysisesti täysin vastenmielinen, joitain todella kammottava, joten ne ajatukset ja tuntemukset pulpahtelevat yhä edelleen välillä mieleen todella voimallisina. Se koettu ja eletty häpeä on vaan niin vahva. Tämä oli semmoinen hetki.

Se olisi voinut olla kiva harjoite ja näytti siltä. Sillä hetkellä ei vaan pystynyt. Enkä koe olevani siitä selitystä velkaa. Koen, että on tärkeää käsitellä sitä juurisyytä, minkä takia reagoin siinä hetkessä, kuin reagoin. En ehkä tuntenut olevani turvassa, jotta olisin voinut tehdä jotain, mikä tuntui musta henkisesti ahdistavalta oman historiani vuoksi. Kerron tämän senkin takia, että ohjaajana ei kannata ottaa liian raskaasti sitä, jos joku ei johonkin pysty tai ehkä edes pysty kertomaan miksi ei pysty. Aina sitä syytä ei välttämättä edes itse vielä tiedosta. Tiedostaa vaan, että tähän en nyt pysty. Se on ihan riittävä syy jäädä pois harjoitteesta.

Naurattaa vai naurattaako sittenkään?

Jotta tämä ei jäisi pelkäksi traumapisteiden laskemiseksi ja itsesabotaasin muisteluksi, niin lopetan tämän päivän tekstin klovneriakokemuksiin, koska ne olivat kivoja hetkiä. Pidän siitä urpoudesta, jonka punainen nenä mahdollistaa ja tuo musta esiin. Samoin nautin ihan suunnattomasti muiden kurssilaisten klovnien katselusta. Sen kuitenkin ehkä nostan esiin, mikä kaikkien klovnien tehtyä oman soolonsa nousi keskusteluun eli nauru. Tällä kurssilla ei lähdetty hakemaan nauruja eli ei ollut mitään pyrkimystä kohti komiikkaa. Ohjeistus oli, että pelkkä läsnäolo ja hengittäminen riittää. Yleensä varmin tie pettymykseen onkin pyrkiä naurattamaan. Siis klovni saa naurattaa ja se on monesti suotavaakin, mutta siinä pitää erottaa se sama, kuin improssakin: tilanteen luoma komiikka ja päälleliimattu vitsi. En muuten edes mainitsisi tätä, mutta kun eräs sen nosti esiin, että meitä yleisönä ”ei paljon naurattanut”, kun hänen klovninsa oli lavalla. Hän taisi olla siinä viimeisenä ja oli nähnyt ja ollut itsekin huvittunut aiempien edesottamuksista. Ymmärrän sen reaktion, koska se näkyi, että hän yrittää naurattaa meitä. Se oli oikeastaan jopa pelottavaa siksi, koska se klovnihahmo oli niin aggressiivisesti niiden naurujen perässä, ettei kyllä naurattanut yhtään se tilanne. Se oli enemmänkin uhkaava, kuin hauska tai sympaattinen hahmo.

Se on samaa perua, kuin aiemmin mainitsemani omat esittämiseni sen asian näkemisen tai kokemisen sijaan. Klovninkin hauskuus syntyy siinä hetkessä. Totta kai omia klovnisoolojaan ja pitkään esiintyneet ovat luoneet sinne sen tietyn dramaturgian ja tarinan taustalle, mutta silti se hauskuus syntyy läsnäolosta ja kontaktissa yleisöön. Nyt koska se sisäinen pyrkimys oli naurattaa, niin se klovni lakkasi olemasta läsnä eli mitään hauskaa ei tapahtunut hänelle, koska hän koetti kontrolloida sitä hauskuutta. Tämä on tosi huonosti selitetty, mutta oikeasti se on ihan tunnistettava sisäinen tavoite, joka improssa näkyy usein kaverin jalkojen alta maton vetävänä gägeilynä ja (sarkastisena tai puujalkaisena) vitsailuna. Se kertoo siitä, että et ole oikeasti läsnä siinä hetkessä. Aistit eivät ole yleisöön asti auki. Katsot ja odotat naurua, huomaamatta nähdä sitä kauhun ilmettä yleisön kasvoilla. Se on ihan ok tunne sekin herätettäväksi yleisössä. Se ei kuitenkaan ollut se, mitä esiintyjä halusi herättää.

Tämä on ihan yleisellä tasolla tärkeä pointti, sillä esiintyjänä et voi pakottaa yleisöä tuntemaan määrittelemääsi tunnetta. Et voi pakottaa ketään nauramaan. Jos lähdet hampaat irvessä viihdyttämällä viihdyttämään, niin usein tapahtuu ihan päinvastainen reaktio. Seinä esiintyjän ja yleisön välillä sulkeutuu, koska sen aidon tunteen havaitsemisen sijaan ja siihen reagoimisen sijaan, reagoit olettamaasi tunteeseen. Siihen, mitä haluaisit yleisön tuntevan. Se on kontrolloiva valinta. Se on yhteyden rikkova ja silmät sulkeva valinta. Se sopii huonosti klovneriaan, jossa tärkeää on avoin läsnäolo. Vaikka olisi kuinka käsikirjoitettu esitys, niin voi olla että jonain iltana joku juttu ei uppoakaan, se ei huvita ketään. Voi toki jäädä sitä jauhamaan lopuksi iltaa ja yrittää saada haluamasi reaktion siihen mitään muuttamatta tai sitten voit reagoida yleisöön. Reagoida siihen naurun puutteeseen tai mennä eteenpäin. Kokeilla jotain muuta. Vaihtoehtoja on. En millään tapaa kritisoi tätä kurssilaista, se oli tärkeä asia nostaa esiin, koska se vahva pyrkimys viihdyttää esti sen viihdyttämisen. On aivan luontainen halu yrittää naurattaa ihmisiä ja todella kököilläkin jutuilla voi naurattaa, kunhan tajuaa että usein niissä se hauskuus piilee siinä kerronnassa ja tilanteessa, ei välttämättä siinä vitsissä itsessään. Eikä siinä viihdyttämisen pyrkimyksessä ole mitään pahaa.

Silloin, kun klovnillesi nauretaan, etkä ole varma miksi, se hämmennys on parasta. — Jos naurattaa, niin anna sen näkyä.

Taina Mäki-Iso

Huomasin kyllä itsessänikin vähän sitä hauskuuttamisen halua, mutta se ei ole minussa koskaan ilmennyt punchline-tyyppisenä läppäilynä. Saatan kyllä tehdä tahallaan jotain ja jos se ei saa odottamaani reaktiota, niin voi voi. Siellä oli joitain sellaisia kohtia, missä huomasin, että odotin jonkun naurahtavan, mutta kukaan ei reagoinut ääneen. Sisäisistä reaktioista ei voi tietää. Yleisö onkin vähän hankala peili, jos pelkästään äänekkäille reaktioille antaa painoarvon, koska naurun ääni on se kaikkein palkitsevin ja helpoin sieltä heruttaa. Mutta eihän juuri kukaan esimerkiksi itke silleen KOVAAN ÄÄNEEN VOLLOTTAEN yleensä näytelmissä, joten ei sitä vaikuttumista voi pelkällä äänipalautteella analysoida. Eikä ole tarpeenkaan. Klovneriassa, toisin kuin neutraalinaamion kanssa, katsekontakti on ihan validi työkalu. Voi katsoa yleisöä. Nyt se oli vähän haasteellisempaa, koska turvavälillisesti istuvat ihmiset joutuu jokaisen skannaamaan erikseen. Ei voi oikein samalla vilkaisulla nähdä useamman ihmisen reaktioita muuten, kuin syrjäsilmällä. Kyllä huomasin välillä vähän kalastelevani reaktioita ja petyin, kun en niitä saanut, mutta olen jo tottunut, joten jatkoin vaan.

Vähän on paljon

Toisin kuin netraalinaamiolla, jolla ei ole valmista asennetta yhtään mitään kohtaan, niin klovnilla voi olla. Ei ole pakko olla, mutta se voi myös kommentoida asioita. Enkä tarkoita välttämättä sanallista kommentointia, vaan ilmeitä ja eleitä. Kaiken pohjalla on semmonen utelias ja helposti innostuva, ehkä vähän traaginenkin, hönö. Sen tekee jo se, että ilme on avoimien silmien ja usein myös suun takia koko ajan ihmetyksestä ymmyrkäinen. Se yleisin ohje minulle olikin, että ”avaa silmät”, koska omat silmät ovat tommoset mantelin malliset, niin sitä suurisilmäistä bambia joutuu vähän hakemaan välillä. Huomaan kyllä, että sillä on suuri vaikutus myös omaan olemukseen ja ilmaisuun, kun ne silmät oikeasti ovat auki eli ei se muistuttelu hukkaan mene.

Lopulta hirveän vähän riittää. Nyt haettiin kuitenkin ihan sitä pellen perusolemusta ja olotilaa. Riitti, kun oli ja hengitti. Niin ja kuunteli ohjaajan ohjeita, niin hyvin kuin nyt klovni vain osaa. Ei aina nimittäin osaa, mistä hauska esimerkki oli toisen kurssilaisen semmonen kauhistunut äänitehoste. Aluksi se tuntui päälleliimatulta, mutta sitten se vaan jatkui ja jatkui, vaikka ohjaaja pyysi lopettamaan sen, jolloin se muutui osaksi sitä hahmoa. Kyllä niistä jutuista saa myös pitää kiinni, jos siltä tuntuu. Kyllähän myös toisto tekee asioista hauskoja. Sama kävi omalla vuorollani, sillä olin tosi tietoinen jännittyvistä kämmenistäni ja sormistani. Niinpä tein osin tietoisesti ja lopulta varmaan huomaamattanikin semmosta pientä ravistusta, millä koetin rentouttaa kädet. Jos se olis tapahtunut vain kerran, niin okei se oli joku liikahdus, mutta kun se toistui ja toistui, niin se alkaa kiinnittää katsojan huomiota. Siitä saattaa tulla hauska juttu tai sitten se on vaan tosi ärsyttävä, riippunee kokijasta, miten se tulkitaan. En tietoisesti tehnyt sitä ollakseni hauska tai kiinnostava hahmona, vaan tein sitä, jotta käteni eivät jännittyisi. Kun nyt semmosta tein luontaisesti, niin se olisi voinut olla semmonen juttu, mitä lähteä kasvattamaan ja luomaan siihen tarinaa ja draamaa ympärille. Reflektiossa tuli se ajatus, että mitä jos se olis lääkärihahmo ja sitten sitä koko ajan hermostuttaisi niin, että on pakko ravistella käsiä ennen leikkausta tai skalpelliin tarttumista. Sitten se vaan pahenis ja voimistuisi se tarve.

Maneerit sinänsä eivät ole mitenkään automaattisesti pahoja tai sellaisia, että ne pitäisi poisoppia. Niillä voi kuitenkin leikkiä vasta, kun niistä on tietoinen. En ajatellut siinä lavalla, että onpas tämä jännää, kun heilautan kättäni, mutta se oli se mihin katsoja kiinnitti huomiota. Katsojan katse antoi sille merkityksen. Siten näkisin, että se klovnerian komiikka lähtee rakentumaan. Tietenkin se jalostuu siitä, kun ihminen kehittyy lajissa, mutta perustoimintalogiikka olisi se. Sen sijaan, että yrittää syöttää yleisölle oman ajatuksensa siitä, mikä on hauskaa, niin tekee asioita, kunnes sieltä löytyy jotain hauskaa ja sitten lähtee leikkimään sillä, niin kauan kuin naurua tai mielenkiintoa piisaa. Vuorovaikutus on se juttu. Jos haluaa saada yleisön nauramaan, niin kontaktia kannattaa tavalla tai toisella ylläpitää. Neljättä seinää ei ole. Klovni on, elää ja kehittyy jatkuvassa kontaktissa yleisön kanssa.