Omat kompleksit ovat suhteellisia

Tämä tulee olemaan vaihteeksi lyhyt teksti. (Jipii!) Pari sellaista juttua, joista mulla on nyorempana ollut kevyitä komplekseja ovat yllättäen päätyneet oudon käänteisellä tapaa keskusteluun. Ensimmäinen juttu on pituus ja toinen on ääni. Suhteellisuus pituuteen liittyvissä jutuissa nousi tietoiseen pohdintaan, paristakin syystä. Ensinnäkin eräässä työpajassa tunsin itseni hetkittäin ihan hobitiksi, kun suurin osa osallistujista oli minua reilusti pidempiä. Toisaalta tuossa samassa työpajassa ilmassa oli myös jotain pientä hahmotusharhaa. Tuli hienoinen wtf-fiilis kun eräs ennalta tuttu tyyppi seisoi vieressäni ja vaikutti yhtäkkiä paljon pidemmältä kuin odotin. Mietin hetken että joko olen oikeasti lyhentynyt tai sitten hän pitkänä ihmisenä on aiemmin seisonut hieman kumarassa puhuessaan minulle. Veikkaan jälkimmäistä.

Pari viikkoa myöhemmin kävellessäni toisen kurssin jälkeen kaupungille erään kurssilaisen kanssa näkökulma pituuteeni yhtäkkiä kääntyi. Hän totesi, että kävelen kauhean lujaa ja arveli sen johtuvan siitä, että minulla on ”niin pitkät jalat”. Hymyilin hetken hämmentyneenä ja lyhensin askeltani. Se oli jännä hetki, kun tajusin että aivan, kyllähän minäkin itseäni reilusti lyhyemmästä ihmisestä vaikutan pitkältä. Hassua, miten suhteellisuus näissä asioissa välillä unohtuu. Seura, jossa olen ei vaikuta absoluuttiseen pituuteen, mutta kyllähän se kenen vieressä seisoo vaikuttaa suhteelliseen tulkintaan pituudesta.

Sitten se toinen juttu eli ääni. Minulla on vielä huomattavasti työstämistä edessä sen suhteen miten itse koen oman ääneni. En toki yleensä suuremmin enää ahdistu oman ääneni kuulemisesta, mutta en pidä ääntäni erityisen miellyttävänä. Siksi hieman yllätyin saamastani palautteesta, kun teetin harjoitteen, jossa osallistujat ovat silmät kiinni ja ohjaan puhuen miettimään jotain tiettyä positiivista aihetta (onni, hyvyys, rakkaus jne.). Harjoitteen jälkeen eräs ryhmästä totesi, että olis mielellään kuunnellut ohjaustani pidempään ja että minulla on hyvä ääni vaikka äänikirjoja varten. Olin hitusen hämmentynyt kommentista, mutta hymyilin ja otin palautteen vastaan. Itse en ehkä omalla äänelläni luettua äänikirjaa kuuntelisi, mutta tietysti itse olen täysin puolueellinen tämmöisessä asiassa, joten ei mun itseltäni kannata kysyä mielipidettä. Tokihan tuollainen hieman meditatiivinen tilanne vaikuttaa siihen, miten puhuu. Kyllähän mä ihan tietoisesti pehmennän ääntäni tuollaisessa hetkessä ja voi olla että se olisi silloin omastakin mielestäni ollut miellyttävän kuuloinen.

Yleisesti ottaen näistä kummastakin jutusta tajusin, miten hyvää tekee kuulla joku muu kuin oma näkemys asioihin. Se miten itse hahmottaa itsensä ei välttämättä vastaa sitä miten muut sinut sillä hetkellä näkevät.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑