Kävin viikolla katsomassa Täti ja minä näytelmän ennakkonäytöksen Jyväskylän kaupunginteatterissa. Tarina ei ole minulle entuudestaan tuttu, joten menin teatteriin odottavaisin mielin. Se vähä mitä näytelmästä etukäteen on kerrottu, ei paljasta juurikaan mitään tarinan juonesta. Se on toki varsin ymmärrettävää, sillä tarina on niin tiukkaan rakennettu kudelma, että helposti paljastuu liikaa. Arvasin kyllä mitä tarinassa todennäköisesti tulee tapahtumaan, mutta silti loppuun asti toivoin olevani väärässä.

Näytelmä on siinä mielessä mielenkiintoinen tuttavuus, että vaikka lavalla on kaksi näyttelijää, se on käytännössä monologi. Jukka-Pekka Mikkosen esittämä sisarenpoika hoitaa suurimmalta osalta puhumisen ja täti joutuu turvautumaan sanattomaan viestintään. Joitain pieniä epätarkkuuksia rytmityksessä ennakossa oli havaittavissa, jotka veivät muutamilta repliikeiltä parhaan terän. Muilta osin esitys oli hyvässä iskussa ja oli ilo seurata elämän kulkua tuossa pienessä asunnossa.

Sinänsä en halua kovin syvälle tarinaan edes mennä, sillä liiallinen ennakkotieto ei tässä näytelmässä ole välttämättä etu. Tarinahan on kanadalaisen kirjailijan käsialaa, mutta jos en olisi asiaa tiennyt, olisin epäillyt sen sijoittuvan Britanniaan. Hyvin samantyyppinen synkeä ja musta huumori tuntuu kukoistavan molemmin puolin Atlanttia. Myös perhe- ja ihmissuhteiden aiheuttamat seuraukset yksilössä tuntuvat kovin tutuilta, vaikka kanadalainen kulttuuri on itselleni kovin vieras.

Hahmoista ehkä sen verran voi sanoa, että sisarenpojan kanssa tulee mentyä näytelmän aikana vähän laidasta laitaan. Ilosta syvään sympatiaan ja hetkittäiseen hämmennykseen. Hänen tarinansa avautumista seuratessa menneisyyden vaikutus nykyisyyteen tulee hyvin konkreettisesti näkyviin. Se mikä näytelmän alussa vielä vaikutti oudolta, onkin yhtäkkiä täysin järkeenkäypää, jopa tietyllä tapaa luonnollista. Palaset loksahtavat kohdilleen ja vasta lopussa kuva on valmis.

Täti ja minä on komedia, jonka tarjoilema huumori on melko haastavaa. Enkä nyt tarkoita että se olisi vaikeaa, vaan se on sellaista huumoria, joka herättää miettimään. Näytelmän aikana tulee nimittäin naurettua monille sellaisille asioille, joista normaalisti puhutaan hiljaisella ja vakavalla äänellä tai joita ei ole soveliasta ylipäätään sanoa ääneen. Se kun tunnistaa jonkin oman synkän ajatuksensa muuttuvan sanalliseen muotoon lavalla saattaa naurahtaa. Se mille siinä oikeastaan nauraa, onkin sitten jo vaikeampi kysymys vastattavaksi.