Tuona tammikuisena lauantai-iltana yleisö saapui Aleksanterin teatteriin seuraamaan, kuinka Stella Polaris improvisoi rikosnäytelmän. Formaattina on Stellan oma Helsinki Noir, joka jäljittelee Nordic Noir -tyylilajia. Improformaatteja ei tarvitse katsojana sen kummemmin tuntua, kunhan vain tietää sen, että on tulossa katsomaan tarinaa, jossa tapahtuu murha ja se sitten illan aikana selvitetään. Kuten kunnon Noir-tarinaan kuuluu, niin tästäkin Stellan esityksestä löytyi se yksi piinattu poliisi, jolla on joku riippuvuus ja elämässä suurta draamaa meneillään.
Ennen, kuin varsinaisen improvisaation pariin päästiin, kysyttiin yleisöltä kolme kysymystä tarinan aineksiksi:
- Missä päin Helsinkiä tarina tapahtuu?
Töölössä, tarkemmin Sibelius-monumentilla - Kuka voisi olla paikallisesti tunnettu fiktiivinen hahmo?
Torikauppias, joka myy koruja Töölön torilla. - Mikä lyhyt loru tulee mieleen?
Körö körö kirkkoon.
Näistä aineksista siis rakentuu improvisoidun näytelmän peruspalikat. Eli lorusta ”Körö körö kirkkoon” tulee näytelmän nimi. Ensimmäinen kohtaus tapahtuu Töölössä, Sibelius-monumentilla. Paikallisesti tunnettu hahmo on tietysti sitten illan rikoksen uhri, joka ensimmäisessä kohtauksessa löydetään. Kaikki muu tarkentuu matkan varrella näyttelijöiden oman luovuuden saattelemana.
Ihan alkuun täytyy mainita Iiro Ollilan upeat improvisoidut musiikit. Erityisesti heti, myöhemmin repriisinä toistunut, englanniksi laulettu biisi ”Ride to Church” oli todella upea ja täyteläinen musiikkielämys. Ensimmäinen kohtaus, jossa nähtiin kaksi opasta valmistautumassa päivään Sibelius-monumentilla käynnisti tarinan. Kun ruumis oli sieltä kiljaisuista päätellen löytynyt, niin sitten musiikki antoi pienen hetken aikaa päästä siihen maailmaan, jossa tarina tulisi tapahtumaan. Jotain synkkää ja harrastakin.
Sitten ollaankin peruskysymysten äärellä eli määritellään tarinan päähenkilöt, poliisit, sekä tietysti uhrin henkilöllisyys ja mahdolliset johtolangat, jotka paikalta löytyvät. Kuten improon kuuluu, niin määrittelyjä tulee paljon matkan varrella. Kaikkea ei välttämättä muista heti määritellä tai se paljastuu vasta myöhemmin. Kuitenkin näin jälkikäteen tarinaa muistellessa on helpompi käsitellä tarinaa, jos kokoan tarinan aikana saadut tiedot (niiltä osin, kuin muistan) heti tähän alkuun.
Uhri: Terttu ”Tori-Terttu” Terävä, löytyy Sibelius-monumentilta aseteltuna ristiasentoon, kaulassaan epätavallinen ja rosoinen haava.
Johtolangat: ruisku (sisältää ehtoollisviiniä) ja läheisen kahvilan pensaikosta löytynyt saha (murhaväline). Myöhemmin koiranulkoiluttaja toimittaa poliisille myös helmen, jossa lukee ”Sitä saa, mitä tilaa”.
Näytelmän henkilöt (näyttelijän mukaan)
- Antti Laukkarinen: Rainer ”Rane” Kataja (tutkinnanjohtaja, tyylilajiin kuuluva piinattu poliisi ja tarinan keskushenkilö).
- Elina Stirkkinen: Korhonen (ylikonstaapeli) ja Maija (torikauppias, Annan sisko),
- Tiina Pirhonen: Anna Malm (konstaapeli, tekninen tutkija), Pipsa Timonen (kirkkoherra tai pastori, Tertun ystävä), Silja Timonen (kirkkoherran tytär), ylihoitaja sekä ”Tori / Töölö hiljaiseksi” -liikkeen feissari.
- Pihla Penttinen: Anna (torikauppias, Maijan sisko), Saila / Silja (? Ranen puoliso), koiranulkoiluttaja, Kallen naisystävä, poliisin viestintävastaava ja Ranen korvaaja.
- Tobias Zilliacus: Pertti Pasanen (suntio, ei kutsuta Spedeksi – kyllä kutsutaan), tarjoilija, Kalle Lemonen (Tertun ex-mies), Olli Lemonen (Kallen poika) ja Poliisipäällikkö / Ranen ystävä.
Tarinan alussa, kun poliisit ovat saaneet rikospaikan tutkittua, siirrytään Töölön kirkkoon, jossa on keräännytty muistelemaan Tori-Terttua. Pastori puhuu oikein kauniisti Tertusta, kuten myös riimittelevä vanhempi herrasmies, Kalle. Sen sijaan torilla piirakkaa myyvistä sisaruksista, Anna ei oikein sulata tätä tekopyhyyttä. Hänen mielestään kukaan ei oikeasti selän takana pitänyt Tertusta, mutta kasvojen edessä oltiin kyllä mielin kielin. Eli jotain jännitettä torilla oli. Muutakin, kuin äänekkäät sisarukset hiljentämään pyrkinyt ”Tori / Töölö hiljaiseksi” -liike. Stadilaisten sijaan pohjanmaalaisiksi paljastuneet sisarukset ovat yhä katkeria Töölössä syntyneen äitinsä, ”äireen”, vanhan torikojupaikan menetyksestä. Terttu, kun ei siitä ykköspaikasta luopunut.
Murhatutkinnan rinnalla kulkee koko ajan myös Ranen yksityiselämän tarinalinja. Tupakointia lopettamaan pyrkinyt, Rane, huomaa olevansa väsynyt ja voimaton kuolemansairaan puolisonsa vierellä valvoessa. Ironisesti puoliso on kuolemassa keuhkosyöpään, vaikka ei ole ikinä polttanut. Tämä etenevä tarinalinja paljastaa poliisin herkemmän puolen ja toisaalta, myös sen, että jossain kohtaa työ jää toiseksi, kun yksityiselämässä tapahtuu suuria muutoksia. Niinpä toisella puoliajalla nähtiinkin Ranen romahdus, joka johti hänen siirtymiseensä sivuun tutkinnan johdosta. Tosin, tämä tieto ei kaikkia ollut vielä tavoittanut, niinpä toisen samalla tavalla surmatun uhrin (pastori Pipsa) löytyessä Rane saa puhelun.
Tässä improvisoidussa näytelmässä ei tosiaankaan menty helpon kautta ja impro kyllä hetkittäin siellä myös ilahduttavasti näkyi. Erityisesti ilahdutti tarpeettoman monimutkaiset määritelmät, kuten vaikkapa se, että poliisiin yhteyttä otti uhrin ex-miehen poika, Olli Lemonen. Ei suinkaan yksinkertaisesti uhrin poika, vaan ehdottomasti ex-kumppanin poika – ei mitään sukua. Kun sitten myöhemmin kuulustelua aloitetaan menee Ranella sukulaissuhteet sekaisin. Kompastelu oli pedattu iloisesti valmiiksi.
Toisessa kohtaa ilahdutti se hetki, kun poliisit saapuivat kuulustelemaan torikauppias Annaa tämän kotiin. Siinä tapahtunut vanha perinteinen ”tässä on miiminen ovi”-hetki muistutti siitä, että ollaan impron äärellä. Ei jäädä ovensuuhun seisomaan, vaan tullaan sisälle asti.
Samalla tavalla ilahdutti myös lopun takaa-ajokohtaus, josssa epäilty hyppäsi moottoriveneeseen, ja tästä tietämätön toinen poliisi ilmoitti lähtevänsä seuraamaan epäiltyä moottoripyörällä. Hänelle korjattiin, että nyt ollaan veden päällä liikkeellä, joten hän tietysti lähti uimaan venettä kiinni. Toki vauhti ei veneessä päätä hurmannut, kun ylikonstaapeli Korhonen ampui sekä moottorin että airot yksitellen käyttökelvottomiksi. Melkoinen uimari, siitä huolimatta.
Pieni tahaton komiikka vaan kuuluu lajiin ja unohdukset ovat väistämättömiä. Tässäkin esityksessä tuli paljon nimiä ja osin myös päällekkäisiä nimiä, joten välillä piti hetki odotella, jotta tietäisi kenestä puhutaan. Määrittelyt ylipäätään olivat aika herkullisia tässä esityksessä. Torimyyjä sisarukset aloittivat kyllä ihan stadilaisina, mutta jo pari kohtausta myöhemmin paljastuivat pohjanmaalaisiksi ja murteen vahvuus pääsi yllättämään tekijänkin. Samoin improvisoijan sydäntä lämmittää nähdä se, kun vahinkotyrmäyksiä tulee muillekin, kuin itselle. Ruumiin luota löytynyt ruisku määrittyy ensin toisen poliisin toimesta tainnutusaineeksi ja tämä ehdotus tulee saman tien tyrmätyksi: ei, kun se olikin ehtoollisviiniä. Ihanan epätaloudellista impromäärittelyä määritellä sama asia kahteen kertaan. Jee! Olen tästä hyvin iloinen 🙂
Ensimmäinen puoliaika oli tarinan pohjustusta. Käydään läpi johtolangat ja kuulustellaan kaikki epäillyt. Epäilyttävää oli myös kirkkoherran – vai oliko hän sittenkin vain pastori – katoaminen ennen kuulustelua, joten se muistettiin tuoda takaisin tarinaan, kun se meinasi ehkä jossain kohtaa unohtua tai jäädä tutkimatta. Eka puoliaika päättyikin hämärään tilanteeseen, jossa yksi hahmo piti toista vankina. Suoraanhan siinä ei ilmaistu mitkä hahmoista lavalla nähtiin, mutta näyttelijöistä saattoi päätellä, että kyseessä on pastori ja joku Pihla Penttisen hahmoista. Itse oletin sen olevan torikauppias Anna, mutta myöhemmin hahmo paljastuikin koiranulkoiluttajaksi, joka oli alun perin jäänyt vähälle huomiolle. Niin vähälle, että hänen nimensäkin oli aikaa sitten unohdettu ja oli tarpeen keksiä uusi.
Siihen nähden, miten paljon tarinaa rakennettiin aluksi torin ja torikauppiaiden nahistelun suuntaan, loppuratkaisu johon päädyttiin tuli hieman puskista. Ihan ymmärrettävä lankojen yhdistäminen, mutta yleisöstä kuulin sivukorvalla ajatuksen: ”Nyt jäi motiivi vähän epäselväksi”. Eli rakennettiin silta, alun perin vain todistajana käsitellyn, koiranulkoiluttajan ja suntion, Pertti Pasanen, välille. Suntio sinänsä oli kyllä epäilyttävä hahmo. Hän oli kovinkin hermostunut, kun poliisi häntä kuulusteli ja selitti tarinan siitä, että kadonnut pastori on varmaankin lähtenyt Ranskaan. Tämä toki oli pelkkää arvailua, sillä hän oli juuri kertonut, ettei pastori ollut ilmoittanut poissaolonsa syytä tai kestoa. Kyllä sinne oli epäilyksen siemen kylvetty, mutta sitä ei oltu enää ekan puoliajan jälkeen käsitelty oikeastaan ollenkaan ennen, kuin toisen puoliskon lopulla määriteltiin se, ketkä ovat syyllisiä.
Ekan puoliajan epäselvyys ja kunnollisten epäiltyjen osittainen puuttuminen näkyi myös fomraattiin kuuluvassa, toisen puoliajan avaavassa, lehdistötilaisuudessa. Tämä on siis hetki, jolloin yleisö saa lehdistön edustajina kysellä tarinan poliiseilta haluamansa lisäkysymykset tapahtuneesta. Lehdistötilaisuus on samalla hyvä kertaus hetki siihen, mitä jo tiedetään ja, toisaalta, se voi myös paljastaa näyttelijöille lavalla, mikä on jäänyt epäselväksi ja mihin yleisön huomio on tarinassa kiinnittynyt. Sieltä tulikin hyvin olennaisia kysymyksiä, kuten murhan ajankohta ja tekopaikka.
Tarinan alussa oli määritelty, että ruumis on löydetty monumentilta klo 11:30 eli keskellä kirkasta päivää. Paikkaa kuvailtiin hyvin vilkkaaksi kaikkina vuorokauden aikoina, yölläkin. Tekotapa oli poikkeuksellisen verinen ja hidas. Käsisaha ei ole niitä tavanomaisimpia tai nopeimpia surma-aseita. Tästä johtuen yleisösssä herää kysymys: onko uhri tuotu paikalle. Tämä tieto kiistettiin heti, mutta kiistäminen jätti edelleen sen kysymyksen: miten niin hidas, verinen ja tuskallinen teko olisi voitu tehdä vilkkaassa paikassa kenenkään huomaamatta. Tämä lehdistötilaisuus menikin hieman ristiriitaisen tiedon puolelle, kun sieltä sitten toisen poliisin suusta kuultiin, että uhri olisi sittenkin voitu tuoda paikalle toisaalta, vaikka tämä mahdollisuus oli juuri kiistetty. Tekoaika täsmennettiin lopulta kysymysten myötä keskelle yötä, koska ehdotettu tapahtumien kulku ei tarkemmin miettiessä ole mahdollinen tai uskottava.
Tätähän improvisoidessa käy herkästi, että tietoa on niin paljon, että kaikkea ei pysty improvisoimisen aikana prosessoimaan. Tämä sisäinen epäselvyys siitä, mitä oikeasti on tapahtunut – määrittelyjen epätarkkuus – ehkä hieman vaikeutti myös tarinan loppuun viemistä. Jossain mielessä tarina muistuttikin kirjaa, jossa lukijana tulee fiilis: kirjailija taisi huomata kymmenen ennen loppua, että murhaaja puuttuu vielä. Ainekset oli, mutta koska impro on tarinankerrontaa takaperin, niin ei voi tietää vielä tarinan alussa, mitkä ovat olennaisia tietoja ja ketkä hahmot ovat tärkeitä. Toisin, kuin käsikirjoitetussa teatterissa, niin etukäteen ei ole mitään tietoa siitä, mihin lopulta tullaan päätymään.
Toisaalta, olipa ihanan raikasta, että koiranulkoiluttaja ja suntio päätyivät syyllisiksi, vaikka tekojen (Tertun ja pastorin murha) motiivit ehkä jäivät vähän hatariksi. Kun Suntio toisessa kohtauksessaan, toisella puoliajalla, niin siinä oli ihan omanlaisensa tunnelma ja energia. Tilanteen epätodellisuutta vielä korosti Pihla Penttisen laulama aavemaisen kaikuisa Körö körö kirkkoon versiointi. Yllätyksellisenä ratkaisuna se kyllä toimi lopulta hyvin.
Helsinki Noir -esitys, Körö körö kirkkoon, oli viihdyttävä ja hieman karmivakin tarina. Huomasin katsomossa vaistonvaraisesti suojaavani kaulaani, kun uhrin kuolintapaa kuvailtiin esityksen varrella. Samoin Ranen ja puolisonsa herkät muistelut lumihiutaleiden äärellä herkistivät mielen. Antti Laukkarinen tekee kyllä upeasti ja pieteetillä näitä ihmisillisiä ja hieman piinattuja poliisihahmoja. Kuitenkin, kun kyse on improsta, niin monesti nauru muodossa tai toisessa on läsnä.
Tämä oli hyvin monitahoinen ja hahmorikas esitys. Selkeyttä toi kivasti se, että Antti Laukkarinen esitti vain yhtä hahmoa ja muut näyttelijät loivat sivuhahmot. Samoin huomasin improvisoijana nauttivani kovasti siitä tasapainosta, mikä Stellan näyttelijöiden kesken vallitsi. Jos osa tuottaa paljon materiaalia ja hahmoja, niin on hyvä olla myös niitä, jotka tekevät myös läpikulkurooleja tuomatta lisää materiaalia tai jotka sitovat tarinan lankoja yhteen. Mielestäni tässä kokoonpanossa jokaiselle oli tilaa toimia monenlaisissa rooleissa.
Jostain syystä itseäni ilahdutti, impron näkökulmasta, erityisesti Tobias Zilliacuksen tekemä tarjoilijahahmo. Se on hahmo, joka ei edistä tarinaa tai rakenna sinne mitään. Silti se on olennainen osa sitä todellisuutta. Ihanasti se myös toistui. Ekalla puoliskolla Rane ja poliisi-Anna kävivät ravintolassa kaljalla ja burgerilla, jolloin tarjoilija vain otti tilaukset vastaan ja toimitti ne. Hämmentyi hiemna pöydän puhetta, mutta ei muuten vaikuttanut tilanteeseen. Sitten ihan viimeisessä kohtauksessa, tapauksen ratkettua, poliisit juhlivat samassa ravintolassa uuden kollegansa kanssa ja sama tarjoilija ilmestyy paikalle. Sinne on luotu kantapaikka, jossa nämä henkilöt käyvät. Paikka on tunnistettava ilman ainuttakaan kalustetta, koska siellä on se sama tarjoilija. Eli, jos ikinä improvisoijana miettii kannattaako läpikulkurooleja tehdä, niin kannattaa. Matalalla kynnyksellä mukaan vaan ilman aikomustakaan vaikuttaa varsinaisesti kohtauksen kulkuun.
Oli motiivit mitkä tahansa – Kalle on kaikkien töölöläisten isä, ja Pipsa äiti – niin Stella Polariksen improvisoitu koko illan rikosnäytelmä oli elämys. Ilahduttava, yllättävä ja sopivasti solmussa.
Helsinki Noir
”Körö körö kirkkoon”
Valosuunnittelija
June Horton White
Äänet
Viktor Toikkanen
Muusikko
Iiro Ollila
Näyttelijät
Tiina Pirhonen
Antti Laukkarinen
Pihla Penttinen
Elina Stirkkinen
Tobias Zilliacus
Draamanörtti 