Ensimmäistä kertaa Jyväskylässä järjestetty harrastajateatterilaisten tapahtuma, Teatterit kohtaavat, oli saanut alkunsa ideasta, että halutaan tarjota luento Turvallisesta teatterista. Myöhemmin tästä ideasta sitten oli jalostunut JKO:n ja Kehy ry:n toimijoiden toimesta kahden päivän seminaari tai tapahtuma, jossa luennon ohella oli tarjolla myös useita työpajoja.

Tämä siis taustaksi, mutta kirjoitan työpajoista erikseen, joten mennään suoraan tämän tekstin otsikon mukaiseen asiaan. Ensimmäisenä päivänä Paula Honkimäki piti siis luennon Turvallisen tilan teatterista harrastajateatterilaisille. Käyn tässä tekstissä läpi vähän sitä, mitä luennolta itselleni tarttui mukaan.

Siirrettävät taidot

Ihan ensimmäinen juttu, mikä itselleni luennon alustuksesta tarttui mukaan on ajatus siirrettävistä taidoista. Sitä ei välttämättä tule ajatelleeksi, mutta kaikki ne taidot, mitä harrastajateatterissa tai impron yms. parissa kehitetään ovat sellaisia, mitä työelämässä kaivataan. Vuorovaikutus- ja tunnetaidot ovat sellaisia, minkä koulutuksia ostetaan ja myydään ihan tämän tästä.

Eli on ihan hyvä tietoisesti välillä pysähtyä myös tunnistamaan se, mitä kaikkea osaamista myös harrastuksista kertyy.

Lakien ohjaus

Kun puhutaan turvallisesta teatterista tai turvallisista tiloista teatterissa ja (työ)elämässä ylipäätään, niin meillähän on lait, jotka määrittävät tiettyjä asioita. En mene tässä sen syvemmälle laintulkintoihin tai pykälien käsittelytyn, koska se ei ole erityisosaamisaluettani. Lähinnä vaan totean tässä sen, mitä Paula Honkimäkikin luennossaan nosti esiin, että meillä on kaksi lakia, jotka liittyvät asiaan:

• Yhdenvertaisuuslaki (8 § syrjinnän kielto)
• Tasa-arvolaki (7 § syrjinnän kielto)

Näihin tietysti on hyvä myös harrastajateatteritoimijoiden tutustua, koska ne vaikuttavat moneen asiaan.

Teatterimaailmahan on vähän omanlaisensa kenttä työelämän maailmassa. Jos mietitään roolitusta näytelmiin ja esityksiin, niin sehän on perinteisesti ollut hyvin vahvasti sukupuolen määrittämää. On haettu mies- tai naisnäyttelijää. Siinä se.

Täysinhän tätä jakoa on vaikeaa ja ehkä mahdotontakin poistaa, koska varsinkin perinteisissä näytelmissä saattaa olla jo esitysoikeuksissa hyvin tarkkaa määritelty millainen näyttelijä rooliin pitäisi valita. Kaikissa toki ei ole niin tarkkaan määritelty ja voidaan olla roolituksessa luovempia.

Mutta, koska lakien myötä on tullut myös liudennuksia ainakin kieleen, jota käytetään. Eli enää ei haeta mies- tai näyttelijää, vaan voidaan hakea näyttelijää mies- tai naisrooleihin. Lopultahan se kuka mitäkin roolia esittää on ohjaajan yms. vallassa, mutta siis hakuilmoituksissa käytetty kieli on selkeästi muuttunut.

Toki samalla myös rooleista, joissa ei ole selkeää tarvetta lokeroida sitä joko mies- tai naisrooliksi, voidaan hakea vaan näyttelijää rooliin. Eli ehkä on jossain määrin ainakin päästy tarpeettomasta roolien sukupuolittamisesta silloin, kun sillä ei ole oikeasti väliä.

Yleisöstä nostettiinkin esiin se, että joskus esitysoikeussopimuksissa on määritelty: ”roolihahmon sukupuolta ei saa muuttaa”. Eli hahmon pitää olla sitä sukupuolta, mitä käsikirjoituksessa sanotaan, mutta se ei tarkoita aina ja automaattisesti sitä, että näyttelijän pitäisi olla sitä sukupuolta, mitä hahmo on.

Iästä

Toinen samantyyppinen roolitukseen vaikuttava tekijä on ns. kamera-/näyttämöikä. Aikaisemminhan se oli ilmaistu absoluuttisena ikänä eli haetaan tietynikäistä näyttelijää, mutta sekin on muuttunut, että haetaan esim. kameraiältään rooliin sopivaa näyttelijää.

Kun eihän me kaikki olla samasta puusta veistettyjä. Ei edes iän suhteen. Esimerkiksi jossain harrastajateatterin Casting Callissa näin hahmon iän ilmoitettuna kymmenen tai viiden vuoden ikähaarukkana. Eli näyttelijät, jotka ulkoisesti havaittavasti sopivat siihen ikähaarukkaan voivat hakea roolia. Ei ole siis kyse vaan absoluuttisesta iästä, vaan olemuksesta.

Osahan esittää sujuvasti teiniä vielä kolmekymppisenä, kun taas osan piirteet sopivat jo nuorena ikäistään vanhempiin rooleihin. Eli ei absoluuttinen ikä välttämättä kerro mitään. Onhan näitä esimerkkejä leffa- ja sarjamaailmasta, missä vaikkapa äitiä ja lasta näyttelevien näyttelijöiden oikea ikäero on vaan muutamia vuosia.

Eli näin ollen absoluuttisen iän määrittely saattaa olla vain keinotekoinen rajoite, joka täysin turhaan vähentää rooliin potentiaalisten näyttelijöiden määrää. Sitä voi tulla turhaan tämmöisiin rajoitteisiin jumittumalla sulkeneeksi ulos, just sen rooliin ja siihen työryhmään täydellisen näyttelijään.

Mutta ei nämä täysin yksinkertaisia asioita ole ja vanhat rajat murtuu hitaasti, mutta askeleita on otettu pois liian tiukasti rajatuista määrittelyistä kohti luovaa vapautta myös roolituksessa.

Esteettömyys

Esteettömyydestä puhuttiin kahdessa mielessä: tilojen esteettömyytenä yleisölle ja teatteriharrastuksen esteettömyytenä harrastajille. Ihan fyysistä esteettömyyttä ajatellen säädökset ohjaavat ammattiteatterien toimintaa, mutta harrastajateatterien kohdalla tilanne voi olla toinen. Monestihan harrastajateatteria tehdään niissä tiloissa, jotka satutaan saamaan. Joskus ne tilat ovat esteettömiä ja toisinaan sitten eivät. Siihen ei välttämättä harrastajateatterilla ole paljon edes mahdollisuuksia vaikuttaa.

Esimerkiksi joku jyrkkien portaiden takana kellarissa oleva teatteritila ei millään esteettömäksi muutu. Pyrkimys toki on esteettömyyteen, mutta harrastajateatterin osalta on pakko huomioida myös se, että aina ei esteettömiä tiloja ole mahdollista saada. Mikäli tila ei ole esteetön on se syytä silloin mainita myös esityksiä mainostettaessa.

Sama kysymys sitten kääntäen liittyy myös teatteriharrastukseen. Jos tilat eivät ole edes yleisölle esteettömät, niin vielä harvemmin takahuonetilat harrastajateatteritiloissa ovat esteettömät. Eli voi olla, että löytyisi rooliin sopiva näyttelijä, mutta tilaan ei pääsekään pyörätuolilla, jolloin tilojen esteellisyys tulee harrastamisen esteeksi. Maailma ei ole vielä valmis esteettömyyden suhteen.

Luennossa esteettömyydestä puhuttiin lähinnä liikkumisen kannalta, mutta toki esteettömyys on käsitteenä vielä laajempi ja sitä voisi tarkastella muistakin näkökulmista. Kun esteettömyydestä puhuttiin, niin siitä päästiin myös reprentaatioon eli siihen millaisia kehoja ja hahmoja lavalla nähdään. Kyllähän teatterissa edelleen aika yhdenmukaista porukkaa lavalla nähdään.

Siitä jääkin sitten ilmaan kysymys: Kenen tarinoita kerrotaan?

Keho

Kehosta puhuttaessa lähdettiin siitä lähtökohdasta, että jokaisella on oikeus omaan kehoon. On oikeus määritellä rajat ja säännöt kosketukselle. Olennaista onkin muistaa, että kontakti vaatii aina – etenkin näyttämöllä – luottamusta.

”Kehoon kohdistuva vihapuhe on vahingollista kaikille.”

Tässä suhteessa (ammatti)teatteri on ollut melkoinen työelämän villi länsi, jossa näyttelijän on oletettu suostuvan kaikkeen, mutta siitä on onneksi tultu jo askelia eteenpäin. On tullut uusia tehtäviä, kuten intiimikoordinaattori ja häirintäyhdyshenkilö. Tämä on mielestäni erittäin tervetullut suunta, koska paitsi tekijälle, myös katsojalle on ikävää, jos näyttelijät lavalla kärsivät tai roolihahmojen esittämä läheisyys on ilmiselvästi vastenmielistä tai pakotettua.

Jos ei muuta, niin ainakin ovi on avattu asioista keskustelulle ja sille, että räikeät ylilyönnit jäisivät pois. Toki kulttuurin muutos on hidasta, eikä näistä asioista nyt vielä niin kauaa ole puhuttu, että voitaisiin olettaa kaikkialla asioiden menevän hyvän tavan mukaisesti.

Intiimikoordinaattori nimikkeenä kuulostaa vähän hämmentävältä, mutta kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin sehän on vain loogista, että läheisyydellikin on teatterissa koreografiansa. Sehän on myös ohjauksellinen asia. Sen sijaan, että vaan oletetaan näyttelijöiden keksivän itse, miten siellä lavalla hahmot piehtaroi ja intohimoa osoittaa, niin luodaan sille koreografia. Keskustellaan ja sovitaan rajat ja mietitään, miten läheisyyttä ja fyysistä kontaktia sisältävä kohtaus toteutetaan.

Eihän se sinänsä asiana ole sen kummempi, kuin joku taistelukoreografia. Siinäkin on selkeästi suunniteltu koreografia ja askelmerkit sille, millaista kontaktia ja miten on. Läheisyys on ihan samalla tavalla fyysistä kontaktia, kuin lavaväkivaltakin, eikä kukaan varmaan kyseenalaista koreografian tarvetta tappelu- tai taistelukohtauksissa. Eikä varmaan kenellekään juolahtais mieleenkään antaa näyttelijöille ohjeeksi sellaiseen kohtaukseen, että menkää vaan lavalle hakkaamaan toisianne.

Mutta nämä on semmosia piilo-oletuksia, mitkä ovat rakentuneet erilaisiksi eri osa-alueilla. Seksi ja läheisyys on ollu vaan jotain, mitä pitää osata tehdä, mutta sitten taas väkivallan osalta on jo aiemmin tajuttu, että se vaatii oikeasti koreografian ja tarkan ohjauksen, jotta se on turvallista kaikille.

Ei se asiana sinänsä ole sen kummempi. Nyt se vaan on ulotettu sellaiseenkin osa-alueeseen, jota ei ole aiemmin välttämättä pahemmin ajateltu. Oletettu vaan, että hommat hoituu.

Kyseenalaista enemmän, oleta vähemmän

Tuossa edellä vähän jo sivuttiinkin oletuksia, mistä luennolla myös puhuttiin. Oletuksiahan on meillä kaikilla. Monista niistä emme edes ole tietoisia ennen, kuin niistä meille huomautetaan. Siksi välillä onkin ihan tervettä huomata, että maailma myös muuttuu ja tavat puhua asioista muuttuvat. Menneeseen jämähtämisen sijaan voi nähdä myös mahdollisuuksia ja korjata omia oletuksiaan lähemmäs nykyistä todellisuutta.

Kun puhutaan oletuksista, niin nehän voi olla melko viattomia, mutta yleisiä. Aina ei puhuta rasismista, vaan meillä voi olla oletuksia myös savolaisista tai pohjanmaalaisista. Esimerkiksi luennolla se tuli tosi selkeästi esiin, kun eräs omassa puheenvuorossaan mainitsi pohjanmaalaisuuden ja jokainen yleisössä naurahti. Eli meillä on myös maan sisäisesti selkeästi tunnistettavia oletuksia ja stereotypioita. Silloin nauru tunnistaa ja merkkaa laajasti hyväksytyn stereotypian olemassa olon.

Stereotypiahan voi olla positiivinen tai negatiivinen. Eli ei se, että meillä joku oletus tarkoita aina, että se olis välttämättä negatiivinen oletus.

Olennaisinta ehkä tässä ja kaikessa kulttuurin muutoksessa on muistaa se, että työ alkaa itsestä. Siinä ei ole mitään pahaa, että meillä on oletuksia. Ihmisinä me yhdistelemme tietoa ja luomme helposti stereotypioita. Se on ihan ok.

Niiden oletusten ja stereotypioiden paikkansapitävyyttä on kuitenkin hyvä kyseenalaistaa, kun tietoa tulee lisää tai tutustuu ihmisiin, jotka eivät vastaakaan stereotypiaa.

Tässä työssähän teatteri on aivan erinomainen väline. Kun näytelmiin ja esityksiin ei upoteta valmiita ihanteita tai vastauksia, niin teatterin potentiaalinen voima uteliaisuuden ja kyseenalaistaminen herättäjänä on valtava.

Lopuksi

Tässä on vaan ihan murto-osa ajatuksista, joita tämä Paula Honkimäen luento herätti ja mieleen jätti. Tärkeä ja tarpeellinen keskustelu sekä teatterissa että muilla työpaikoilla. Vaikka joku tila olisi minulle henkilökohtaisesti turvallinen, niin se ei välttämättä vielä takaa sitä, että se kaikille olisi sitä. Työtä siis riittää, tälläkin saralla.

Hyvä kuitenkin muistaa se Paulankin korostama armollisuus, että kaikkea ei tarvitse osata nyt. Kaikki mokaavat välillä ja se riittää, että valmis oppimaan ja jatkossa paremmalla tiedolla toimimaan toisin.