Marjo Niemen käsikirjoittama ja Anna Jaanisoon ohjaama, Se saattaa olla ihminen on tavattoman viehättävä ja puhutteleva esitys. Esiintyjien itsensä soittama livemusiikki sekä lavan edessä rakentuvat äänimaisemat hälventävät huomaamattomasti neljättä seinää.

Kaikenlaiset erillisyyden illuusiot toki karsiutuvat jo siinä kohtaa, kun esiintyjät saapuvat valmistautumaan esitykseen ja vaihtamaan roolivaatteet lavan eteen, soittimien lomaan. Esityksen ja katsojan välinen raja on yhtä häilyvä, kuin tarinassa faktan ja fiktion raja.

Katsoja elää ja hengittää esityksen mukana. Musiikki vie mukanaan erilaisiin maailmoihin ja tunnelmiin. Harmonikan huokaava tuuli ja huuliharpun viheltävä voima kutsuvat katsomaan ja kuulemaan.

Tarinan alussa, kirjailija, Elli (Laura Rämä) on päätynyt julkiseen terveydenhuoltoon paikattavaksi. Siellä hän istuu odotushuoneessa hyvän ystävänsä pudottuaan kameroineen hautajaisissa arkun päälle. Siellä kehon haavoja paikattaessa, elämän rajallisuus ja tapahtuneen näennäinen selittämättömyys herättävät tarinan, joka lähtee purkautumaan Ellin näppäimistöltä.

Tarinan päähenkilöksi, hyvin alhaisella energialla ja motivaatiolla, peittonsa alta esiin kömpivä, psykiatri, Mauri Nastola (Robin Svartström) on erinomaisen herkullinen hahmo. Vähänkään pidempää fiktiota kirjoittaneet varmasti tunnistavat sen turhautumisen, kun hahmot eivät toimi, kuten haluat. On ajatus ja sitten sieltä tulee hahmon puolelta – hyvin konkreettisesti tällä kertaa – vastaväitteitä ja yleistä pessimististä mussutusta.

Tämä jämäkän määrätietoisen Ellin ja tilanteensa mahdottomuuden lannistama Mauri Nastolan välinen tahtojen taistelu on merkillisen kiehtovaa seurattavaa. Toivon ja toivottomuuden sekä hallinnantunteen vaihtelu tekee Ellin ja Mauri Nastolan välisestä vuorovaikutuksesta vuoroin sujuvaa ja täydellisen kaoottista.

Mitäpä olisi kirjoitusprosessi ilman liian nopeasti pintaan pyrkivää ratkaisemisuihin etenemisen tarvetta, kun pitäisi keskittyä taustoittamaan päähenkilöä ja tarinaa. Kuuluu vain kilahdus ja hyvin määrätietoisen oloinen tyyppi, Jauhonen (Annimaria Fabritius), saapuu tarinaan, tahtoi kirjoittaja sitä tai ei. Ihan, kuten Ellin ystävä (Rasmus Arikka), jonka suru, huolehtiminen ja läsnä olo lähinnä ärsyttävät ja häiritsevät luovaa prosessia.

Se saattaa olla ihminen on ihanan itseironinen sukellus faktan ja fiktion rajamaille. Kirjoittajan todellisuuteen, jossa oma lapsuus ja suhde ystävään alkavat näyttäytyä uudessa valossa, kun on pakko kohdata kaikki se, mikä ei suostu enää pysymään piilossa.

Harvoin, mutta ajoittain sitä kohtaa tekstin, toteutuksen ja tarinan, joka vaan puhuttelee hyvin henkilökohtaisella ja todellisella tasolla. Se saattaa olla ihminen oli minulle sitä kaikkea ja paljon enemmän. Nauroin, itkin, ja nautin joka solulla. Kiitos.

Se saattaa olla ihminen

Käsikirjoitus
Marjo Niemi

Näytelmän dramaturgit
Heini Junkkaala
Elina Snicker
Antti Hietala

Ohjaus
Anna Jaanisoo

Esitysdramaturgi
Rasmus Arikka

Lavastussuunnittelu
K Rasila

Pukusuunnittelu
Hilla Ruuska

Valosuunnittelu
Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu ja musiikki
Työryhmä

Maskeeraussuunnittelu
Stephanie Korhonen

Rooleissa

Minna Suuronen
Robin Svartström
Annimaria Fabritius
Anssi Niemi
Laura Rämä