Pari vuotta sitten osallistuin ensimmäisen kerran People Need People (PNP) keskusteluun, siitä voi lukea tarkemmin täältä. Mulla jäi silloin kytemään ajatus, että tätä haluaisin kokeilla uudestaankin. Mutta sitten kävi, kuten elämässä usein käy, että unohdin asian. Nyt sitten näin Applied Improvisation Networkin FB-ryhmässä mainoksen impro studion järjestämästä PNP-sessiosta ja hyppäsin heti mukaan.

Yksinkertaisesti ajatellen tämä on vain yksi tapa jäsentää (online)keskustelua. Tutkia sitä, mitä hetkessä, juuri näiden ihmisten kanssa, syntyy. Yksittäisen parin tunnin PNP-session rakenne yksinkertaisuudessaan on:

1. Yhteinen alustus, jossa toinen tilaisuuden vetäjistä kertoi pohjustuksesi tositarinan omasta tämän hetkisestä elämästään.
2. Sen jälkeen kaikille yhteisenä kysymyksenä esitettiin ”What is essential?” (karkea käännös: ”Mikä on oleellista?”)
3. Kolme kierrosta keskusteluja (15-20 min) pienryhmissä, jotka vaihtuvat joka kierrokselle.
4. Lopuksi koko ryhmän yhteinen kokoava keskustelu havainnoista.

Jokaisella pienryhmällä oli omat määritellyt kontekstinsa (kolme kontekstia esim. perhe / laki / historia), joissa esitettyä kysymystä ja omia ajatuksia yleisemminkin voi jäsentää. En tällä kertaa itse asiassa kiinnittänyt annettuihin konteksteihin niin paljon huomiota, vaikka ne toki jonkun verran keskusteluihin vaikuttivat.

Etenkin viimeisessä ryhmässä annetuista konteksteista ”ekologia” oli se, joka vei keskustelua eniten. Toisaalta, kahdessa aikaisemmassa pienryhmässä keskustelu lähti aika organiisesti jostain annettuja konteksteja sivuavasta kulmasta, mutta ei suoranaisesti käsitellyt mitään niistä. Se oli tällä kertaa erityisen mukavaa, miten keskustelu soljui eri aiheiden välillä ja hyvin erilaissa maisemissa eri ryhmien kanssa.

Se on aina mielenkiintoista tajuta, miten se, mitä joku muu on kertonut vaikuttaa siihen, mitä itse jaan. Tämä tuli mulle oivalluksena jo viikonlopun improtyöpajassa, että vaikeus kertoa itsestä, vastata kysymykseen: ”kuka minä olen”, johtuu usein kontekstittomuudesta. Monella on valmiit tarinat, jotka kertovat, kun pitää esittäytyä. Minun on vaikea ylläpitää sellaisia valmiita kuvauksia ja siksi joskus on hankala aloittaa kertomaan, kuka olen.

Sitten, kun joku muu on kertonut jotain. On saanut kuunnella tarinan tai jonkun pienen ajatuksen. Niin sitten sitä yhtäkkiä löytääkin itseensä tai tarinoihinsa jonkun sellaisen kulman, jota ei olis yksin keksinyt. Se on näissä PNP-keskusteluissa olennaista huomata, miten muut ihmiset vaikuttavat siihen, mitä itsestäni jaan tai mistä puhun. Toisaalta, myös se, miten minä vaikutan siihen, mitä muut jakavat on kiinnostava kysymys.

Nimi yhdistää

Esimerkiksi toisessa keskustelussa lähdettiin liikkeelle nimestäni, johon toisella samassa huoneessa olleesta keskustelijasta oli tarina. Se oli mielenkiintoista siksi, että kulttuurikontekstit tuskin olisivat voineet olla kauempana toisistaan (Suomi ja Intia), mutta hänen äidinkielellään nimelläni oli merkitys. Se tarkoittaa ”rohkea / urhea” ja hän halusi tämän jakaa, koska vähän kirjoitusasussa etunimeni oli hänen elämässään merkityksellinen nimi. Nimi, jonka hän oli halunnut antaa lapselleen.

Tämä on sellainen yhteyden taso, mitä ei tule edes helposti ajatelleeksi. Jo ennen kuin sanotaan mitään, on vaihdettu tietoa ja luotu yhteyksiä. Tämä keskustelu lähti nimestä ja sen merkityksestä. Minulla itselläni ei olisi ollut vastaavaa jakaa omasta tai muiden nimistä, koska nimet eivät minulle sisällä samalla tavalla merkityksiä. Mutta nyt jouduin pysähtymään miettimään sitä, miten helposti omasssa kontekstissani jopa välttelen nimien käyttämistä. En puhuttele ihmistä nimeltä vaan viittaan pronominein tai kohdennan puheen muuten hänelle.

Teen niin, koska en ole kasvanut sellaisessa kulttuurissa, jossa nimillä olisi merkityksiä tai suuria tulkintoja sanojen takana. Nimi on nimi. Se voi olla suvussa kulkenut nimi, mutta sillä ei ole sen suurempaa kuvailevaa merkitystä. Sen sijaan keskustelukumppanini kulttuurissa ja kielellisessä kontekstissa jokaisella nimellä on merkitys ja nimivalintaa mietitään myös sitä kautta. Mitkä on ne määreet tai adjektiivit, jotka omalle lapselle haluaa siirtää. Rohkea / urhea on aika hieno ominaisuus ja voimavara annettavaksi ihmiselle nimen muodossa.

Tasoja

Sitä kautta keskustelu lähtikin henkilökohtaisemmalle ja tunnepitoisemmalle jengalle, kuin muut päivän keskusteluista. Tarkoitan tällä lähinnä sitä, mitä itse jaoin itsestäni. Tässä keskimmäisessä keskustelussa huomasin itsestäni sen, että jaoin syvempiä sisäisiä asioita. Jaoin tunteista ja mm. peloista lähteviä ajatuksia. Kahdessa muussa keskustelussa taas jaoin ehkä enemmän pintatason pohdintoja eri aiheista. Ammensin vähän eri lähteestä näihin keskusteluihin. Jokainen niisät oli itselleni rehellinen ja olin aidosti sitä, mitä sillä hetkellä olin.

Tämä on se vaikutus, mikä ihmisillä voi olla toisen avoimuustasoon. Siihen, mitä jaetaan ja millä tasolla. Mua kiinnostaa se, miten helposti jotkut keskustelut menevät pintatason alle. Ei välttämättä aiheiden tasolla, vaan niissä on syvempiä tunnetasoja mukana. Sitä yllättyy itsekin siitä, mitä tuli jakaneeksi, koska ei ehkä tietoisesti ollut ajatellut, miten paljon joku asia itseä vaivaa tai millaisia tunteita siihen oikeasti liittyy.

Toisaalta, tuli tunnistettua myös se, miten helposti lähden vähättelemään jotain sanomaani tai tunnetasolla ilmaisemaani, jos keskustelussa siihen tulee jollain tasolla tyrmäävä reaktio. Nyt tuossa toisessa keskustelussa huomasin toteuttavani perusohjelmointiani ja aloin puhuen vähättelemään aiemmin kertomaani. Lähden peesaamaan ja validoimaan toisen reaktiot kertomaani, vaikka musta se alkuperäinen tunnepitoinen sisältö olisi totuudellista.

Yleensä se näkyy just ns. negatiivisten tunteiden kohdalla. Tulee tarve sanoa, että on tämä tunne, mutta ei se ole vakavaa. Se on tarpeetonta vähättelyä, jota ei tapahtuis ilman toisten vaikutusta. Se on asia, mitä olen viime vuosina laajemminkin joutunut pohtimaan. Yhä selvempää mulle on se, ettei se ole muhun sisäänrakennettu omien tunteiden vähättelymekanismi, vaan reaktio saamaani peilaukseen.

Nyt, kun tässä kontekstissa puhuin semmoisesta yleisen tason ahdistuksesta ja toivottomuuden lisääntymisestä yhteiskunnassa, ei oman tunteen mitätöinti toisen kanssa samaa mieltä ollakseni ollut niin iso asia. Tunnistan kuitenkin, että se on tapa toimia, joka on mulle tyypillinen. Eli päästän hirveän helposti irti mulle merkityksellisistäkin tunteista tai kokemuksista, jos niistä kiinni pitäminen aiheuttaisi pienenkin ristiriidan ryhmässä.

Se on pieni, mutta merkittävä, havainto siitä, miten yritän vältellä konfliktia. Sanon ”Joo, mutta” omille näkemyksilleni ja tunteilleni.

Tällaiset rytmiltään rauhalliset ja ilman sen suurempaa agendaa käydyt keskustelut ovat oivallisia tilaisuuksia tunnustella ja tunnistaa omia reaktioita reaaliajassa. Miksi toimin niin kuin toimin tässä hetkessä?