On olemassa vanha improharjoite, nimeltään Kanikani, johon varmasti suurin osa improvisoijista jossain vaiheessa törmää. Mutta se, mihin tällä samalla nimellä kulkevan harjoituksen versioon hän törmää onkin sitten eri juttu. Sillä, vaikka – ja koska – tämä on ihan impron klassikkoharjoituksia, sitä ei leikitä aina samalla tavalla.

En tässä tekstissä avaa tarkemmin Kanikanin mekaniikkaa. Itse harjoitteesta voi lukea lisää Lämppäriharjoituksia-tekstistä, jos se ei ole entuudestaan tuttu.

Sehän on improharjoitteiden hienous ja kirous, että ne muokkautuvat jokaisen opettajan ja oppijan käytössä. Hienous se on siksi, että impro pysyy elävä ja ryhmiin mukautuvana taiteenmuotona. Kirous se lähinnä siinä kohtaa, kun aletaan puhumaan jostain tietystä harjoitteesta nimellä ja tajutaan, että mitään yhtä yhteisesti sovittua sen nimistä harjoitetta ei ole olemassakaan. Jokainen on oppinut tai itse kehittänyt siitä omanlaisensa version.

Valitsin nyt tähän tekstiin Kanikanin, vaikka se on verrattain vakaasti samanlaisena eteenpäin siirtyvä harjoite. Olisi moniakin sellaisia harjoituksia, jotka ovat muokkautuneet paljon selkeämmin ja isommin eri ryhmien ja ihmisten käytössä. Kanikanin valitsin tähän tekstiin siksi, koska siitä on kaksi selkeästi erilaista versiota ja, koska se on mulle henkilökohtaisesti edelleen hankala harjoite.

En inhoa Kanikania harjoitteena, vaan se vain aiheuttaa mulle hankalia tunteita tai epämiellyttävän olon. En siis monestikaan nauti sen leikkimisestä.

Kanikanin kahdet kasvot

Muistan, kun luin aikoinaan Pia Koposen Improkirjaa ja hän oli kertonut, että hänelle se [impro] oli rakkautta ensimmäisestä Kanikanista alkaen. Mulla oli vastakkainen kokemus. Mulle Kanikani ei ollu riemukas ja iloinen leikki, joka sen pitäis olla, vaan se osui heti sellaisiin kohtiin minussa, jotka vaativat työstöä edelleen.

Siksi uskallan väittää, että Kanikani, kuten moni muukin voi itse asiassa olla yllättävän jakava harjoite ryhmän sisällä. Kokemukset voivat vaihdella suuresta riemusta melkoiseen pakokauhuun ja kaikkeen siltä väliltä. Mutta mulle se perusmuotoinen Kanikani on tuottanut pitkään kevyesti ahdistavia fiiliksiä. Kyllä mä sitä leikin, mutta se on mukavaa mulle vasta ryhmässä, johon olen melko hyvin ryhmäytynyt. Eikä puhuta ajallisesta ryhmäytymisen kestosta, vaan semmosesta maskien pudottamis -tason rentoudesta ihmisten seurassa.

Edellä mainittu on ollu varsinkin alkuaikoina ongelma, koska Kanikanihan on lämppärileikki. Sitä käytetään usein joko sellaisenaan tai vähän muokattuna esim. nimien opetteluun tarkoitettuna harjoitteena. Se on toimiva perusrunko monenlaiseen käyttöön.

Mulle siinä ahdistusta aiheuttaa kaksi asiaa: hokeminen ja valokeilassa oleminen omalla vuorolla. Todennäköisesti hokeminen on tässä se, mikä sitä ahdistusta tuottaa vielä omassa päässä suurenneltua huomionkeskipisteenä olemista enemmän. Ne on kuitenkin ne kaksi asiaa, mitkä omakohtaisesti tunnistan siinä itselleni ahdistuksen hikeä pintaan nostattaviksi.

Jossain versiossa tätä viedään vielä koomisemalle tasolle vaatimuksella ”pupun harmpaiden näyttämisestä ja ärsyttävästä äänestä”, kun viestiä vastaanotetaan ja lähetetään. Se oli ehkä ihan alussa ongelma, kun sitä jännitti kaikkea, mutta siihen hassulta näyttämiseen ja kuulostamiseen kyllä tottuu, kun pidempään improvisoi. Sitä ei ota enää niin vakavasti.

Mutta siihen samojen sanojen loputtomaan hokemiseen en ole vielä tottunut. Se on mulle välillä todella vaikeaa. Enkä siihen valokeila-ajatukseenkaan ole tottunut, vaikkei se niin selkeästi kaikissa harjoitteissa tai lavalla esiin tulekaan. Sen ymmärrän sitä kautta, että se tekemisen jännitys ja selviytyminen epämukavalta tuntuvasta tehtävästä aiheuttaa sen tunteen siitä, että kaikki tuijottaa.

Ei tuijota tai, vaikka tuijottais, niin se ei ole arvioiva katse, vaan jokainen odottaa omaa vuoroaan tai muuten vaan fiilistelee sitä yhteistä rytmiä, joka leikissä toiston ja liikkeiden vuoksi väkisinkin syntyy.

Mutta ehkä Kanikanissa valokeilassa olemisen tunnetta ruokkii se on myös se, kun siinä on ne sivukanit. Sut on sivukanien korvilla nostettu huomion keskipisteeksi. Kehystetty, jos niin voi sanoa. Siinä on ihan se fyysinen eleistö, joka asettaa sen puhuvan (keskus)kanin tapahtumien keskipisteeseen. Korostaa hänet ryhmästä erilliseksi.

Norsu-Palmu-Gorillassa sama idea toimii ehkä vähän eri tavalla. Siinä tehdään kolmen hengen yhteinen luomus, jossa sivulla olijat selkeästi liittyvät keskimmäisen tekemiseen tai hahmoon. Kanikanissa sivukorvat ovat koristeelliset, koska keskuskani tekee itse itselleen ne pienen pupunkorvat. Siinä on omanlaisensa erillisyys, joka säilyy sivukanien ja keskuskanin välillä. Siksi Kanikani on ehkä enempi yksilösuoritukselta tuntuva, kuin moni muu vastaavanlaisista leikeistä.

Rytmi

Perusmuotoisessakin Kanikanissa on rytmi, mutta on olemassa erillinen rytmillinen Kanikani. Sitä vois sanoa jopa rituaalinomaiseksi versioksi, koska se muuttuu, etenkin ylläpidettävän peruspulssin kiihtyessä, nopeasti melkoiseksi heimomeiningiksi. Mikä siis voi olla hyvä tai vähemmän hyvä asia. Riippuu kokijasta ja harjoitteen tavoitteista sekä monista muista seikoista.

Siitäkin on olemassa useampi versio. Mielenkiintoista mulle aikanaan oli tajuta se, kun kävin enemmänkin Stella Polariksen järjestämillä improkursseilla, että jokainen kolmesta musaimprovisoijasta opetti sen eri tavalla. Erilaisena yhdistelmänä samoja elementtejä. Mahdolliset vaihtoehdot eli hokemat ”huh-hah”, ”kanikani” ja ”tukituki” olivat kaikilla eri tavoin käytössä.

Yksi käytti kaikkia kolmea: keskuskani sanoo ”kanikani”, sivukanit ”tukituki” ja tekee liikettä keskuskaniin päin ja muut piirissä hokevat ”huh-hah”. Toinen teetti versiota, josta puuttuu ”huh-hah” -hokema kokonaan. Kolmas taas oli tiputtanut ”tukituki”-hokeman pois ja sivukanit hokivatkin ”huh-hah”. Muuten toimintatapa harjoitteissa on sama, mutta hokemat vaihtelee.

En tiedä onko sillä suurempaa vaikutusta tai merkitystä, mikä minkäkin ryhmäroolin hokema sana- tai äännähdspari on. Ehkä, ehkä ei. Sen kuitenkin olen huomannut, että tämä rytmillinen versio on mulle vielä vaikeampi, kuin perusversio kanikanista.

Olin aiemmin ajatellut, että se johtuu vaan siitä peruspulssista eli rytmistä, mitä ylläpidetään jaloin. Ajattelin, että se on se lisähaaste, mikä tekee tästä versiosta mulle vaikean. Mulla nimittäin on vaikeuksia pysyä rytmissä pitkiä aikoja. Mä vaan unohdan, tipun rytmistä tai kyllästyn saman toistamiseen.

Viime kesänä mulle kuitenkin aukes selkeämmin se, mikä tässä rytmillisessä versiossa on mulle vaikeaa. Se on kaiken edellämainitun (rytmi, hokeminen ja keskipisteenä oleminen) yhdistelmä ja erillisyyden tunne.

Viime kesänä nimittäin istuin seuraamassa harjoitetta sivusta. Se ei ollu se syy, miksi tunnistin tilanteessa erillisyyden tunteen. Tunnistin sen siksi, koska nyt näin, miten harjoitteessa syntyi sellainen yhtenäinen lattiaa tärisyttävä ryhmäorganismi, joka oli kaikkien jäsentensä summa. Ja muistin, miltä musta oli tuntunut olla aiemmilla kerroilla sellaisen samanlaisen samaan tahtiin liikkuvan ja samoja hokemia toistavan ryhmän osana. Musta oli tuntunut epätodelliselta, täysin erilliseltä.

Seison mukana ringissä, teen samaa, kuin muutkin ja tunnen olevani niin kaukana kaikista muista ihmisistä, että voisin olla ulkoavaruudessa. Mulle se rituaalinomaisuus tuo kylmän ja erillisen olon. Ollaan niin syvällä jossain suorittamisessa, että millään ei ole mitään väliä. Kaikki kadottaa merkityksensä.

Olen jollain tasolla tietoinen, että sellaisina hetkinä monet puhuvat vapauttavistakin transsin tai toisen tietoisuuden tilasta. Sitä sse varmaan onkin, mutta se nostaa mussa esiin pakokauhuisia tunteita. Siksi oikeastaan jäinkin siitä harjoitteesta kesällä pois. Kipeä jalka oli siinä kohtaa enempi tekosyy. En halunnut tehdä sitä harjoitetta, koska kokemukseni on ollut se, että mukana ollessanikin olen ulkopuolinen, ulkopuolella.

Siinä, kun sitä yhä kiihtyvää hokemisen ja jalkojen töminän rytmiä sivusta seuras, tajusin ahdistuvani koko ajan enemmän. En osallistunut koko juttuun ja mua alkoi ahdistaa sen seuraaminenkin, koska siinä on se epätodellinen transsitilafiilis. Toisenlaisen tietoisuudentilan tuntu. Se on pelottavaa. Ainakin mulle, huomasin.

Eihän siinä mitään sen kummempaa vaaraa ole, mutta ei se iloista leikkiäkään ole. Kanikani on luultavasti juuri siihen sisäänrakennetun hokemisen, yhden ja saman toiminnan toistamisen, takia hyvin toisenlainen eläin, kuin moni muu improharjoite. Se kutsuu samanlaisuuteen, vaikka toki joskus sallii hieman erilaiset, luovemmatkin, keskus- ja sivukanien toteutukset.

Ihmisestä koneen osaksi

Kesällä se sivustaseuraajana välähti mieleen, miksi tunnen sitä vierautta, vaikeutta ja ulkopuolisuutta tässä harjoitteessa. Kun etenkin se rytmillinen lähtee toimimaan, niin siinä syntyy eräänlainen kone. Ihmisyyden piirteet, mokat, naurut ja kaikki muutokset katoavat. On vaan se rytmi, ne sanat ja se toistuu ja toistuu. Sieltä ei enää erota yksilöitä, vaan kaikki ovat osa yhtä suurta konetta.

Se sama henki on monesti läsnä myös perusmuotoisessa Kanikanissa. Se muuttuu hauskan lämppärin sijaan hieman ahdistavaksi saman hokemiseksi. Tai siltä se musta tuntuu niissä hetkissä.

Loppuun sanottakoon kuitenkin, että olen myös leikkinyt Kanikania niin, että se oli musta kivaa, eikä yhtään ahdistavaa. Niin on käyny kerran ja se oli vuoden 2023 Improtaivaassa. Se oli jotenkin mulle maaginen ryhmä, jossa asioita tehtiin yhdessä. Hyvin harvoin tunnen kuuluvani ryhmään, mutta siinä ryhmässä mun oli helppo olla alusta saakka.

Jos se olis ollu mun eka kokemus Kanikanista, niin silloin se ehkä olis ollu improrakkautta ensi Kanikanista. Ainoa, mikä oikeasti oli muuttunut olin minä. Kanikani oli se sama, mikä ennenkin. Minulla vaan oli ensimmäistä kertaa aidosti mukavaa, eikä yhtään ahdistavaa sitä leikkiessä.

P.S. Niin. Oli mulla varmaan joku syy tähän tekstiin. Joku muu syy, kuin se loppupäätelmä, johon päädyin. Sellaista elämä usein on. Sitä lähtee purkamaan jotain vyyhtiä tietämättä, mistä ja milloin langanpää lopulta löytyykään.