Useaan otteeseen olen törmännyt keskusteluun aiheella: ”miksi introvertit eivät leiki / miten saataisiin introvertit leikkimään”. Tällöin puhutaan siis aikuisista ihmisistä ja pohditaan yleensä työpaikan koulutus- ja virkistyspäivien yhteydessä järjestettyjä leikkejä. Leikkejä saatetaan hyödyntää myös tiimiytymisen aikana. Näiden kysymysten yhteydessä harvemmin kuitenkaan puhutaan pitkäjänteisestä koulutuksesta tai jonkun firman tilaamasta pitkästä koulutusohjelmasta, vaan kyseessä on silloin tällöin ja usein eri kouluttajien toimesta tapahtuvaa koulutusta.

Ihan ensiksi olisi hyvä tietysti määritellä, mitä tarkoitetaan introvertillä, ketkä kaikki siihen kategoriaan työyhteisössä niputetaan? Koska voi olla, että leikistä kieltäytyjiä yhdistää joku ihan muu asia, kuin introversio. Eivät kaikki leikkiin osallistuvat ole automaattisesti ekstroverttejä, eivätkä kaikki siitä kieltäytyvät introverttejä.

Jos lähdetään omakohtaisesti purkamaan asiaan, niin itse olen joko introvertti tai ambivertti, mutta selkeästi lähempänä sitä introverttipäätä tästä janasta. Toisaalta olen myös sosiaalisesti ahdistunut, hieman traumatisoitunut ja ujo ihminen, jolla on huonoja kokemuksia ryhmätilanteista ja pakotetusta leikistä. Enkä erityisemmin pidä nolatuksi tulemisesta, mistä ei yleisesti ottaen kovinkaan moni nauti. Mieluummin kai sitä osallistuu asioihin, joissa ei ole riskiä menettää kasvojaan työyhteisön edessä.

Oikaisen nyt vähän ja yleistän asioita itseni kautta, mitä ei tietenkään pitäisi tehdä, mutta teen silti. Olen nyt kuutisen vuotta harrastanut improvisaatiota, draamaa ja teatteria, joiden puitteissa leikin jatkuvasti eri ihmisten kanssa ja ihan sujuvasti hönöydyn sekä tuttujen että tuntemattomien kanssa. Kuitenkaan ennen tämän polun aloittamista minua ei olisi maksamallakaan saanut osallistumaan mihinkään työpaikan, pakollisten opintojen tai vaikka häiden hassunhauskaan leikkiin.

Miksi?

Koska kasvojen menetyksen ja nolatuksi tulemisen pelko on niin kova. En tuntenut oloani mukavaksi niissä leikeissä tai siinä seurassa, missä olin. Leikkiminen oli niin kaukana siitä kaikesta, mitä tein arjessa tai ylipäätään koin mukavaksi julkisesti tehdä. Eivätkä ne työpaikan tai opintojen leikkihetket myöskään olleet erityisen vapaaehtoisia, vaan niihinhän oli (puoli)pakko osallistua.

Siinä on ensimmäinen pointti, jota kannattaa miettiä: onko osallistuminen osallistujille aidosti vapaaehtoista vai jollain tavalla pakotettua? Sillä se vaikuttaa merkittävästi myös asenteeseen.

Ohjaajana on hyvä tajuta, että siinä on ero leikkiikö ihminen vapaaehtoisesti valitsemiensa ihmisten kanssa vai esimerkiksi työyhteisön jäsenten kanssa pakotetusti. Jälkimmäisessä tapauksessa pinnan alla voi olla jännitteitä, mitä yhden tiimiytymisprosessin, leikitys- tai innovointisession vetäjä ei voi tietää. Ei, vaikka olisi sen työyhteisön jäsen.

Turvallisuus

Tästä palataankin itsensä nolaamiseen ja kasvojen menetykseen. Ohjaajana on suuri vastuu siitä, että tilanne on aidosti psykologisesti turvallinen, kun aikuisia pyydetään leikkimään. Varsinkin, jos leikki edellyttää henkilökohtaisten asioiden paljastamista tai siinä on jonkin tasoinen kasvojen menettämisen pelon elementti. Samoin, vaikka karaoke Suomessa suosittua onkin, niin harvemmalle improvisoitu soololaulu acapellana firman piknikillä on millään tasolla miellyttävä ehdotus.

Se, missä itse kunkin häpeän kynnys ja mukavuusalue menee riippuu ihmisestä. Siksi vapaaehtoisuus onkin todella tärkeää. Toisaalta, jos aikuisia, oman alansa ammattilaisia, pyytää leikkimään, niin ohjaajana velvollisuutesi on pyydettäessä ja usein ilman pyytämistäkin kyetä perustelemaan se leikki ja siitä saatavat hyödyt sekä hyväksymään se, että kaikki leikit eivät sovi kaikille ryhmille. Pitää olla myös valmis myöntämään, että ”tämähän ei nyt toiminut yhtään” ja tehdä jotain muuta.

Samoin kannattaa hieman löysätä sitä itsearvioinnin ruuvia. Se ei ole henkilökohtainen loukkaus, jos joku ei jotain leikkiä halua tai pysty leikkimään. Ei meidän ole mahdollista tietää ihmisten traumataustoja tai moniakaan asioita, jotka vaikuttavat valintoihin, joita teemme, kun olemme toisten katseen edessä. Itseäni ahdistaa suuresti leikit, joissa on nopeasti opeteltava valmiit repliikit, koska se on minulle vaikeaa ja siihen tulee epäonnistumisen elementti mukaan, kun repliikit pitäisi sanoa oikein. Samoin laulaminen on monessa tilanteessa paniikin paikka, vaikka olen käynyt useita lauluimprokursseja.

Liian usein se ahdistus ainakin itsellä pakotettua leikkihetkiä kohtaan tuli siitä, että tilanne ei ollut turvallinen tai leikille otollinen. On eri asia tehdä asioita ventovieraiden kanssa, kuin tutussa työporukassa, missä roolioletuksia on jo olemassa sekä usein pelko arvioiduksi tulemisesta.

• Miksi juuri tämä leikki / harjoite tälle ryhmälle?
• Miten leikki / harjoite on pohjustettu?
  • Ts. yritätkö hypätä heti syvään päähän (”No niin aloitetaan ja nyt ensimmäisenä kaikki laulaa soolon”) vai oletko rakentanut vaiheittaisen polun, matalan kynnyksen yhteisestä tekemisestä vaativampiin / enemmän luottamusta vaativiin leikkeihin.
  • Huom. psykologista turvallisuutta tai ryhmäytymistä ei voi automaattisesti olettaa, vaan sitä pitää tukea ja vahvistaa joka ainoa kerta. Vaikka ryhmä tuntisikin toisensa ja luottaisi toisiinsa, heidän pitää pystyä myös luottamaan ohjaajaan.

Lopuksi

Oma lukunsa kuitenkin ovat myös ihmiset, jotka eivät vain leiki. On olemassa myös hyvin vakavia ihmisiä, joille leikkiminen on -kenties jo lapsena – ollut pakollinen paha. Joskus voi myös joutua myöntämään sen, että itse asiassa tälle ryhmälle asiapitoinen – ja silti luova – lähestymistapa on toimivampi, kuin mikään leikki tai laulutuokio ikinä. Se on sitten sitä ammattitaitoa, että osaa lukea ryhmää ja sen tarpeita.

Itse olen toiminnallisen oppimisen kannalla. Se kuitenkin johtuu osin siitä, että vaikka kielsin sen puolen itsestäni pitkään, niin olen melko kehollinen oppija. Olin vain vuosikymmenien koulutuksella ja erinäisten sosiaalisten pelkotilojen myötä muuttunut lähes liikkumattomaksi patsaaksi. Mutta ei mua silti kukaan olis pystynyt pakottamaan leikkimään jotain, mikä tuntuu musta epämukavalta, vaikka se kuinka olisi hyväksi minulle. Eli minun täytyi itse saada valita se polku ja ne paikat, joissa uskalsin heittäytyä leikkisäksi. Siltikin kesti tosi kauan, ennen kuin sisäiset ahdistukset ja pelot lievenivät.

Totta, toiminnalliset menetelmät (leikit ja harjoitteet) voivat auttaa suuresti luovaa prosessia, ryhmäytymistä jne. Mutta menetelmä, vaikka yleisesti ajatellen olisikin hyvä ja hyvällä tarkoituksella valittu, ei tee sillä hetkellä mitään hyvää, jos se johtaa tilaan, jossa vain harvoilla on hyvä olla. Eli pitää olla myös valmis luopumaan ideoistaan ohjaajana.

P.S. sitten faktisesti on myös niitä ihmisiä, joille mikään ei kelpaa, ikinä ja sekin on ok. He ovat sitten happamia, jos niin haluavat. Sitten kannattaa valita taistelunsa. Käyttääkö mieluummin energiansa niiden auttamiseen, jotka siihen pystyvät tarttumaan vai yrittääkö väen vängällä ”käännyttää” kaikki.