Improtaivaassa torstai on muista poikkeava päivä, koska ilta huipentuu julkiseen esitykseen / avoimiin harjoituksiin. Tämän vuoden leiri oli edellisen vuoden leiriä selkeämmin painottunut teatteri-improvisaatioon. Vuoden 2023 Improtaivas oli vahvasti soveltavaan improvisaatioon kallellaan, vaikka sielläkin toki esitys oli. Tänä vuonna soveltavan impron puolella ei juurikaan vierailtu, vaan tehtiin hyvin perinteisiä impron lämppäri- ja esitystekniikoita. Tämä hyvin selkeästi erilainen painotus toki myös kurssikuvauksessa (mielestäni) mainittiin.

Ylipäätään tän vuoden Improtaivas oli kiinnostava ryhmätoiminnan tutkimusmatka. Nyt, kun tämä oli toinen leiri, joka pidettiin Mathidedalissa, niin ryhmästä suuri osa oli samoja tyyppejä, kuin edellisenä vuonnakin. Minä mukaan luettuna. Sitten oli myös useita ihan uusia kasvoja. Heistäkään kukaan ei ollut täysin erillinen improaja, vaan jokaisella oli vähintään yksi ihminen, jonka tunsi ryhmästä ennakkoon. Se tuttuuden tunne musta tuntu alusta asti. Se oli jonkinlainen kotiinpaluu, kun jutut jatkuu samasta, mihin ne edellisenä kesänä jäi.

Olin silti, varsinkin oman on/off-osallistumiseni vuoksi, hieman varautunut torstain esityksen suhteen. Mulla ei ollu ulkopuolinen olo itselläni, mutta oli vähän erillinen olo joissain kohdin. Mä ehkä heijastin sitä käsitykseeni ryhmän yhtenäisyydestä. Mulle oli pienoinen yllätys ja positiiviisen ihmettelyn aihe, miten mielettömän hyvin illan esityksessä koko ryhmä pelasi yhteen.

Mutta menen nyt asioiden edelle. Palataanpa siihen torstain ohjelmaan, ennen esitystä, koska aion käsitellä itse esityksen omassa tekstissään. Torstai, minun muistikuvieni mukaan, vaikutti siis tältä:

Lämppäröintiä

Torstaina lähdettiin hyvin orgaanisesti liikkeelle oman kehon skannauksella ja tilassa kulkemisella. Laulamismielessä skannattiin kehonasentoa ja yritettiin löytää jokaiselle kehonosalle keskilinja, jotta päästään hyvään rentoon perusasentoon. Se oli vähän liikaa vaadittu mulle, mutta ei palata taas murehtimaan sitä kipeää jalkaa. Sillä kehontilalla ja kapasiteetilla on toimittava, mikä sillä hetkellä on.

Äänilämmittelyissä huomasin sen, että mulle epämiellyttäviä tehtäviä ei – tällä hetkellä – ole niinkään eri äänien tai äänteiden päästelyt, päristelyt tai muut. Sen sijaan tuutulaulun laulaminen yhtä aikaa piirissä kuvittelleelliselle (jostain syystä karjalaiselle) piltille oli täysin mahdoton tehtävä. Enkä oikeastaan edes tehnyt sitä. Auoin kyllä suutani, koska en halunnut aiheuttaa vieressäni oleville äänityhjiötä, mutta ei suustani ainuttakaan suomen sanaa tullut. En pystynyt toteuttamaan annettua tehtävää.

Hannu antoi siinä jossain kohtaa ohjeeksi, että sille kuvitteelliselle tuutulaulun kohteelle piti antaa nimi. En antanut nimeä ja itse asiassa en siinä hetkessä edes tajunnut, että olin täysin sivuuttanut koko ohjeen. Tajusin sen vasta, kun lämppärin jälkeen käytiin läpi, miten itse kukin oli nimennyt, tai ollut nimeämättä, kuvitteellisen tuuditettavan lapsokaisen.

Musta tuntuu, että siinä on päällekkäin kahdenlaista vastentahtoisuutta. Ensinnäkin tuutulaulun laulaminen ympäristössä, joka on tosi meluisa, on haastavaa. Se ei ole luontevaa tai miellyttävää toimintaa, jollei fokus ole hyvin selkeästi jossain jutussa, siinä toiminnassa. Eikä se mulla ollut. Tämä on se toinen juttu. En halunnut kuvitella lasta syliini. Enkä varsinkaan laulaa tuutulaulua kuvittelemalleni lapselle.

Tämä vastentahtoisuuteni osallistua kuvitteluun tuli osin yllättyksenä, koska olen toki laulanut sukulaislapsille tuutulauluja joskus. Mutta silloin tilanne on edellyttänyt sitä. On ollut tarve rauhoittaa tai nukuttaa lapsi. Nyt, yhtenä ensimmäisistä tekniikoista aamulla, en pystynyt edes mielikuvittelemaan koko tilannetta.

Tämä on ehkä laajempikin huomion keskittämisen ongelma. Jos en koe tehtävää mielekkääksi, en yleensä tee sitä. En yhdellä toisella kurssilla laulanut pyynnöstä lastenlauluja, koska en halunnut. En ymmärtänyt sitä siinä tekemisen kontekstissa, joten mun oli mahdotonta tehdä sitä ahdistumatta. Yleensähän se onkin niin, jos ahdistun, niin todennäköisesti huomio on ollu liian pitkään ja voimallisesti sisäänpäin kääntynyt.

Sen sijaan sitten, kun siitä siirryttiin looppirinkiin, mikä on myös tuttu musaimprotekniikka, niin en tuntenut aiempien kertojen jännitystä. Olen joskus pitänyt sitäkin itselleni vaikeana tekniikkana. Olen kyllä osallistunut ja tehnyt sitä useammankin kerran, mutta se ei ole oikein koskaan ollut miellyttävää.

Olen kokenut sen oman äänen toistamisen vaikeaksi. Jossain kohtaa mua alkaa kyllästyttää ja alan seota rytmissä. Olen aiemmin ottanut siitä, ennakoitavissa olevasta, tulevasta rytmissä sekoamisestani melkoiset paineet. Olen yrittänyt skarpata tosi paljon ja etsiä muiden äänistä selkeitä kohtia, joihin vertaamalla voin tietää, että olen ”oikeassa rytmissä”. Se on joku semmonen piiloperfektionistinen piirre, mikä mussa on. Joskus se oli ihan ahdistuskohtauksen arvoinen pelko: ”kohta teen väärin”.

Ei se nyt tällä kertaa ollut. Otin itselleni vain sen tavoitteen, että en valitse etukäteen ääntä, jonka teen. Annan sen syntyä sen päälle, mitä muut ovat jo luoneet ja luotan siihen, että se on riittävän yksinkertainen toistettavaksi. Luotan siihen, että organisesti syntyessään se oma pieni pätkäni sopii muuhun äänimaisemaan niin hyvin, ettei mun tietoisesti tarvitse pelätä sekoamista rytmissä.

Sillä oikeastihan sillä ei ole väliä. Pyrkimys on pysyä samassa, mutta jos se oma osuus vähän elää toistokertojen aikana, niin sit se elää. Mä vaan olen joskus luonut itselleni liikaa paineita, tässäkin, onnistumisen suhteen. Ei tarttis olla, mutta silti on ollu. Ei tällä kertaa, mutta aiemmin ja ehkä joskus tulevaisuudessa. Kehitys ei ole aina lineaarinen polku.

Lämppärien osalta mainitsen vielä klassisen (miiminen) esine kiertää ringissä -harjoitteen, jota teimme. Tällä kertaa versio oli sellainen, että se oli koko ringin ajan sama esine, johon jokainen sai lisätä jonkun määrittelyn. Päädyimme määrittelemään kukin vuorollamme ominaisuuksia kookkaaseen hiusneulaan sekä käsissä pidettävän kokoiseen patsaaseen.

Nostan tän harjoituksen esille muististani ensinnäkin noteeratakseni sen, miten hyvin yhteinen määrittely pysyi kierroksen ajan kasassa. Esine ei vaihtunut, eikä siihen tullut yhtäkkiä mitään, mikä ei olisi ollut mahdollista sen kokoiselle ja tyyppiselle esineelle. Mikä on siis itsessään jo hieno suoritus, koska se vaatii tarkkaa kuuntelua. Pitää kuunnella, mitä on jo määritelty ja sitten malttaa lisätä omalla vuorollaan vain yksi yksityiskohta esineeseen. Nimittäin, jos kaikki lisäävät useita ominaisuuksia, niin tuommosessa lähes 20 hengen ryhmässä ollaan nopeasti hukassa määrittelyjen kanssa.

Toisekseen halusin nostaa tämän harjoituksen esiin sen vuoksi, että tietyllä tapaa ylitin itseni. Mähän olen (ollut) melkoinen määrittelyvastuun välttelijä. En varsinkaan koko ryhmän harjoituksissa yleensä tee erityisen voimakkaita määrittelyjä, vaan lisään jotain ihan pientä. Nyt lisäsin nimen, joka sen hiusneulan kaiverruksessa luki. Nimesin hahmon, jolle tämä kuvitteellinen esine kuului. Se vaikutti osaltaa myös muihin määrittelyihin, koska nyt se ei ollut enää jonkun jättiläisen hiusneula, vaan juuri nimetyn kuningattaren (Pernilla II).

Tämä on ihan hyvä muistutus siitä, että vaikka pieni lisäys riittää, niin joskus on hyvä uskaltaa tehdä vuorollaan selkeä ja iso tarjous. Nimetä toinen hahmo pyytämättä tai antaa hänelle muita ominaisuuksia. Koska niin kauan, kuin tarvotaan epäselvyyden suossa kaikilla on vaikeaa improvisoida. Sitten, kun tiedetään sopivasti faktoja, jotain hahmolle ominaista, niin hahmo usein syttyy lavallakin.

Liika on liikaa, mutta aika usein itse ainakin olen liian varovainen tarkkojen määrittelyjen kanssa. Olkoon tämä siis muistutus, että joskus on ihan hyvä nimetä asiat selkeästi, jotta niistä voidaan puhua.

Kertsibiisejä

Lämppärien jälkeen tehtiin aamupäivän setissä myös liikeimproa äänen kanssa ja sitten siirryttiin lauluihin. Muodostettiin 4-5 hengen ryhmät, joiden piti keskustella siitä, mikä heitä yhdistää ja sitten se toimii heidän kertsibiisinsä inspiraationa. Tehtiin se kahteen kertaan hieman erilaisin ryhmäkokoonpanoin, joten jokainen pääsi osallistumaan kahden kertsibiisin luomiseen tekijänä. Tietysti katsojana kuuli sitten vielä monta hienoa biisiä muilta ryhmiltä.

Ryhmädynamiikasta jännä havainto on se, minkä olen tehnyt monesti ennenkin: jossain ryhmissä ”joo, ja” -ajattelu jumittaa keskustelun heti alkuunsa. Varsinkin varovaisemmissa ryhmissä, missä kaikki – minä mukaan luettuna – kyselevät: mikä meitä yhdistää, eikä kukaan tarjoa mitään, voi olla vaikee päästä pintaa syvemmälle missään. Sitten, kun joku viimein jotain – edes vahingossa – ehdottaa, niin siihen tartutaan saman tien. Keskustelu päättyy yleensä siihen. ”Otetaan tämä.”

Tämä on nyt pohdintaa elämän aikana tekemistäni havainnoista, että joskus on tosi vaikeaa päästä ryhmään sisälle. Kaikki jotenkin varoo sanomasta mitään, mihin joku muu vois tarttua. Syntyy jaettu tyhjä paperi, johon kukaan ei tohdi tai kehtaa edes ekan kirjaimen ekaa piirtoa kirjoittaa.

Sitten taas on niitä ryhmiä, missä keskustelu lähtee jossain määrin rullaamaan heti ja idea syntyy jossain keskustelun aikana. Ei ole pakko tarttu ensimmäiseen sanottuun asiaan, koska se ei ole ainoa asia, joka sanotaan. Siis jokaisen yksilön erikseen toistaman kysymyksen: ”Mikä meitä yhdistää?” lisäksi.

Se on hassu ilmiö. Ymmärrettävä ilmiö. Sama tapahtuu improlavallakin jatkuvasti. Kysymme kysymyksiä, jotta emme määrittelisi mitään tai sitoutuisi hyväksymään mitään todellisuutta.

Tässä mun mielestä ryhmätyöskentelyssäkin toimisi hyvin myös se Hannun impro-ohje, jonka hän toisti, kun jumiuduttiin lavalla kysymään kysymyksiä: ”Vastaa itse omaan kysymykseesi”. Tätä ei aina itsekään muista ja siksi se on hyvä muistutus itsellenikin, että kysymyksen voi esittää ja sitten vastata siihen itse. Jos kysyn muilta, mikä meitä yhdistää, niin oma vastaukseni siihen kysymykseen olis avata keskustelu kertomalla jotain itselleni ominaista. Se saattaa ehkä olla myös yleistä ja yhdistävää tai sitten ei. Se olisi kuitenkin alku keskustelulle.

Tällä kertaa musta synty tosi ihania kertsibiisejä. Yleensäkin syntyy ja silti nyt niissä oli joku oma oivaltavuutensa. Esimerkiksi yksi biisi kertoi ’peilittömästä elämästä’, toinen ’silityksen ja paijaamisen tarpeesta’, kolmas ’tyhjän jääkaapin pelosta’ ja neljäs ihan vaan ’mustikoista’. Siinä oli koko skaala, missä se yhdistävä asia voi olla joku hyvin arkinen ja tavallinen ja siitä syntyy todella eeppinen laulu.

Mitään laatuvaatimuksia ei ole. Toki jokainen niitä varmasti itselleen jossain määrin asettaa, minä ainakin teen niin. Saa laulaa miten ja mistä haluaa. Hannu kokeneena muusikkona osaa reagoida siihen, jos joku vetää pidemmän säkeistön ja joku toinen lyhemmän. Eikä sisällöllä sinänsä ole väliä ja silti näissä oli jotain hyvin osuvaa.

Mun ongelmani kertsibiisien osalta on, edelleen, se, etten mä yleensä suostu tekemään kertsiä. Siinä pointti ei ole se, että ehdottomasti haluaisin laulaa säkeistön vaan mua välillä stressaa ihan kauheasti se toisto, mitä kertsin luominen vaatii. En osaa aina olla niin yksinkertainen, kuin toivoisin olevani, vaan lataan kauheasti sanoja kertsiin. Tai sitten olen yksinkertainen ja musta tuntuu, että se on ihan huono kertosäe.

Se on hölmöä, että musta tuntuu siltä, koska tajuan kyllä sen, miten ihana juttu sopivan yksinkertainen ja iskevä kertsi on. Musta vaan tuntuu, että olen täysurpo, jos olen ollut vastuussa kertosäkeestä ja sitten sitä pitää tankata kymmeniä kertoja, ennen kuin se toistuu riittävän samalla tavalla koko ryhmän laulamana.

Siinä on se itsetietoisuuden elementti, mikä esti mua aiemmin kuorotekniikassa tekemästä sen inspiraatioksi runoa, vaikka olin jo lupautunut siihen. En kestä, aina, olla siinä kuvitteellisessa spottivalossa oman ideani kanssa niin pitkään, että kertsi saataisiin toistettavaan kuntoon. Mua rupeaa ahdistamaan se toisto ja siinä vastuullisessa asemassa oleminen. Mulle säkeistön laulaminen on vapauttavampaa, koska sitä ei tartte muistaa, eikä toistaa.

Tämä toistoasia on erinomaisen tyypillinen haaste minulle. Kuten sekin, etten viihdy itsenäni huomion polttopisteessä kovinkaan kauaa, jollen ole täysin keskittynyt tehtävään ja flow-tilassa.

Kohtauksia ja kieliä

Mulle kohtauksiin liittyen parhaiten mieleen jäivät sellaiset tekniset jipot, joilla saadaan erilaista energiaa kohtauksiin. Kurssilla mm. opeteltiin:

• toistamaan (kohtaus)parin sanoma repliikki, ennen kuin kuin sanoo omansa
  • tämä on extrahaastavaa, kun pari sanoo todella pitkän repliikin 😀
• antamaan toisen sanoman repliikin ensin upota kaikessa hiljaisuudessa, ennen kuin sanoo mitään
  • tämä oli hyvä muistutus siitä, ettei aina tartte kiirehtiä vaan voi pysähtyä tuntemaan, miten toisen sanat vaikuttavat
• tekemään kohtaus kokonaan runomuodossa eli riimipareina
• peilaamaan toista lavalla samaa kohtausta samaan aikaan tekevää improvisoijaa
• tulkkaamaan keksityllä kielellä lausuttuja repliikkejä mahdollisimman uskollisesti alkuperäisen repliikin hengelle
• antautumaan täysin kertojan tai toisen improvisoijan liikuteltavaksi lavalla

Nämä ovat toki teknistä kikkailua ja siksi niin tärkeää treeniä jokaiselle improvisoijalle. Jumiudumme niin helposti yhteen tapaan toimia kohtauksissa, yhteen tapaan ylipäätään improvisoida. Esimerkiksi taitava miimaaja voi keskittyä niin täysin miimiinsä, että jää ja jättää parinsa kohtauksessa yksin, kun ei miimiltään huomaa, että lavalla on muitakin. Toisaalta paljon puhuvat improvisoijat puhuvat kohtauksen läpi, eikä kumpikaan ehtinyt vaikuttua mistään tunnetasolla tai muutenkaan, kun koko ajan oli mietinnässä seuraava repliikki.

Jokaisella on omat tottumuksensa ja niitä kannattaa tutkia ja haastaa. Itse ehkä yleensä jumiudun puhuvaksi pääksi. Unohdan tehdä asioita. Siksi musta oli aivan ihan olla ”Sanoi hän” -tekniikassa kertojan armoilla liikkeiden suhteen. Se, kun itse sai tuottaa vain repliikin ja sitten joku muu täydentää tarinaan tekemisen, oli ihanan vapauttavaa.

Samalla se on myös hyvin opettavaista, koska nyt sitä pysähtyy täysin, kun kukaan ei ole antanut lupaa liikkua. Puhuvana päänä tulee puuhailtua kaikenlaista ja tehtyä turhaa liikettä, mutta tässä tekniikassa se itselle ominainen häärääminen jää pois. Samalla, kun se vapauttaa tekemisen keksimisestä, niin se myös puhdistaa omaa liikepalettia. Kohina liikkeestä katoaa. Ainakin tämän tekniikan ajaksi, kunnes sen taas unohtaa oppiakseen saman myöhemmin yhä uudestaan.

Samalla tavalla opettavainen hetki oli, kun toinen nelikko – eli tekijät ja kertojat – tekivät samaa tekniikkaa ja siellä mainittiin, että toinen hahmo halkoo 13 halkoa. Musta oli sekä hauskaa että hyvin tärkeää, että Simo piti ohjaajana kiinni siitä, että hän laskee niitä miimisesti pilkottuja halkoja, kunnes niitä on 13.

Sehän voi olla vaan gägi, pelkkä vitsi, kun takerrutaan siihen määriteltyyn lukuun, mutta siinä on myös selkeä viesti ja oppi. Hirveän useinhan miimiset esineet ja toiminnat vaan katoavat lavalla. Ne vaan unohtuvat. Ehkä ei ole mielekästä aina jumiutua orjallisesti tekemään jokaista asiaa, miimisestikään, vaihe vaiheelta, mutta on se hyvä harjoitella niin. Jos jonkin toiminnon hahmona aloitan tai jonkun esineen poimin, niin se on mukanani, kunnes sen lopetan tai pois laitan. Se liittyy todellisuuden hyväksyntään.

Samalla se myös on ihan teknistä treeniä hakata ne 13 halkoa, kun niin kerran sanottiin tehdyn. Improkuntosalilla tulee välillä ihan yhtä hiki, kuin oikeallakin. Jos ei muuten fyysisesti, niin aivoista ainakin nousee savu, kun sopiva ylikuormitus pitää ihmisen toisenlaisessa tietoisuuden tilassa.

Vaha-animaatiohahmoja

Viimeisenä tähän päivään liittyen haluan vielä nostaa yhden ehdottoman herkkupalan kohtauksesta, jota tehtiin gibberishillä. Simo tais antaa siihen ohjeeksi, että antakaa toisen sanoman (gibberish)repliikin upota ja toistakaa se, ennen kuin sanotte uuden repliikin. Olimme tehneet tällaisia kohtauksia aiemmin jo suomeksi, mutta tämä oli eka keksityllä kielellä.

Musta oli siis ihan valtavan ihanaa seurata sitä, miten se hämmentävän hilpeä kohtaus vaan pysyi koko ajan käsittämättömänä. Se lähti silleen, että toinen improvisoija murahti toiselle. Tuotti siis merkityksettömän äänteen keksityllä kielellä. Sitten, vaikka päästiin pidempiin repliikkeihin keksityllä kielellä, niin se murahduselementti jäi. Se tuli aina repliikin lopussa.

Se oli ihan järjettömän hauskaa. Kuten joku sanoikin, niin sehän oli ihan Pingua, koko kohtaus. Siinä kaksi mahdollisesti ihmishahmoa, tai jotain ihan muuta hahmoa, kierteli toisiaan lavalla. Välillä toinen puhui, murahti samalla tavalla loppuun ja sitten taas toinen puhui ja murahti omalla tavallaan. Se oli ihan erilaista menoa, kuin mihin on tottunut. Musta on aivan ihanaa, kun impro pääsee tälleen yllättämään ja syntyy jotain niin hämmentävää, ettei sitä kukaan olis kenties ikinä tietoisella pohdinnalla kyennyt keksimään.

Kiitos tuosta kohtauksesta tekijöillä ja koko päivästä koko ryhmälle sekä ihanille ohjaajille. Torstai improtaivaassa oli ihan huikean hauska, sääntöjä rikkova ja syvällisen höpsö päivä impron parissa.