Sanat ”palataan perusasioihin” toistuivat tällä kurssilla usein. Se onkin hyödyllinen muistutus: vaikka olisi improvisoinut kuinka pitkään tahansa, niin perusjuttuja ei voi osata liian hyvin. Ei voi olla liian hyvä kuuntelija tai vaikuttuja saati, että voisi hyväksyä liian hyvin kaikkien ehdotukset – omansakin. Ne ovat niitä impron ytimessä taitoja, joita on hyvä jatkuvasti treenata ja ylläpitää. Niinpä tälläkin kurssilla suuri osa ajasta käytettiin ihan perustekniikoiden ja niiden – jo mainittujen – perusasioiden äärellä.

Jatkojen jatkot -kurssi on uusi tulokas Stella Polariksen kurssitarjontaan. Lähtökohtaisesti oletuksena on siis, että jokainen kurssin osallistuja on käynyt ainakin perus- ja jatkotason improkurssin, jolloin liikkeelle ei tarvitse lähteä ihan nollasta. Kuitenkin tämä oli melko maltillisesti jatkotasoinen kurssi ja sisältö pysytteli aika tavalla siellä impron perusteiden äärellä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö haastetta ja vaikeustasoakin olisi ollut ihan riittävästi.

Esimmäisenä päivänä käytiin läpi yleisiä lyhyen impron ja kohtausten aloittamisen perustekniikoita sekä keskitytrtiin määrittelyihin ja hahmoihin. Toisena päivänä sitten sukellettiin lyhyiden tekniikoiden ohella myös pitkän impron pariin. Kurssi muotoutui osin myös osallistujien toiveiden mukaan, joten sekin tietenkin aina vaikuttaa sisällön leveyteen ja syvyyteen.

Mielestäni jatkotasoisuus tällä kurssilla näkyi erityisesti tekniikoiden kerrosteisuudessa. Tuli runsaasti sellaisia tekniikoita, joissa tulee paljon päällekkäisiä asioita. Harjoitteita, joissa ei voi mennä valmiilla vastauksilla tai ”käsikirjoittaa” pitkälle eteenpäin, vaan on pakko myös välillä tippua tyhjän päälle. On voitava luottaa siihen, että jotain aina tapahtuu. Uskoa siihen, että kaverit tukee ja omasta suustakin tulee kyllä jotain sanoja tai ääniä, kunhan vaan antaa itselleen luvan improvisoida tai vaikka mölistä, jos ei muuta keksi. Kaikelle löytyy aina peruste, jälkikäteen, kunhan vaan tekee jotain.

Itse en valitettavasti, varsinkaan toisena päivänä, edellä mainitsemaani toteuttanut. Sinänsä siis impron perusteiden pariin palaaminen vielä tämänkin jälkeen on aivan perusteltua.

Määrittelyjä

Yksi tämän kurssin pääpainoalueista oli määrittelyt. Niiden osalta tutustuttiin mm. CROW-malliin:

• C = Character eli hahmo
• R = Relation eli hahmojen välinen suhde
• (O = Objective eli tavoite)
• W = When & Where eli milloin ja missä kohtaus tapahtuu

Mallin O-kirjain on nyt tarkoituksella suluissa, koska sitä emme oikeastaan käsitelleet tai treenanneet tällä kurssilla. Olisi sinänsä voinut olla kiinnostavaa tutkia myös hahmoja, joilla on joku tavoite tai salainen pyrkimys kohtauksessa. Se on näyttelijäntyöllisesti kiinnostava osa-alue, mutta se samalla tavalla osa kohtauksen alussa ja aikana määriteltävää yhteistä todellisuutta, kuin muut osat mallista, joten sillä palikalla ei tällä kertaa leikitty.

Tällä kurssilla määrittelyjen osalta kolmeen impron kannalta keskeiseen asiaan: selkeään hahmojen nimeämiseen, lavalla olevien hahmojen välisen ihmissuhteen sekä tapahtumapaikan määrittelyyn. Näissäkin on jo ihan tapaeeksi yhdelle viikonlopulle ja silti käy toistuvasti niin, että hahmot jää nimeämättä, ihmissuhde vähän epämääräiseksi ja tilan (miimiset) mahdollisuudet hyödyntämättä. Nämä ovat niitä asioita, joita ei vaan voi treenata liikaa.

Varsinkin pitkissä tarinoissa, joita tälläkin kurssilla treenailtiin, on hyvin tärkeää olla selkeä määrittelyissä. Muiden lavalla tai sivustalla olevien improvisoijien pitää pystyä kuulemaan nimet ja olennaiset määrittelyt. Samasta syystä määrittelyjä, varsinkin nimiä, myös kannattaa toistaa muutaman kerran. Yleisö kyllä muistaa kuulemansa, mutta lavalla ollessa nimet unohtuu nopeasti.

Tälläkin kurssilla muistan toiselta päivältä pitkän tarinan kohtauksen, jossa professorille ja toimittajalle annettiin hyvin samankaltaiset sukunimet. Koska ne mainittiin vain kerran, niin seuraavassa kohtauksessa, johon nämä hahmot tulivat oli nimet, lavalla, jo unohdettu. En itsekään enää kirjoittaessa muista niitä, mutta ne olivat tyyliin: Höppersön ja Pöppersön, joista Pöppersön oli se proffa. Sitten seuraavassa kohtauksessa muistissa olikin näistä enää Höppersön ja se päätyi proffan nimeksi toimittajan saadessa uuden samankaltaisen nimen.

Yleisössä siinä kohtaa kuului se pieni tunnistava nauru (tai ehkä se olin vain minä), koska yleisö tunnistaa sen, jos nimi menee väärälle hahmolle. Siitä selvittiin ja niillä nimillä mentiin sitten loppuun asti. Tämä vain korostaa sitä, miten tärkeää on heti, kun hahmo tuodaan lavalla tehdä selväksi – ihan typerryttävyyteen saakka toistaen – mikä hänen nimensä on. Ei se tarkoita, etteikö nimimokia silti saattaisi sattua. Se tarkoittaa vain sitä, että on annettu reilu mahdollisuus omille ja muiden aivoille tallettaa tieto muistiin.

Tekniikoilla leikittelyä

Tällä kurssilla tehtiin monipuolisesti hyvin erilaisia tekniikoita ja tekniikoiden yhdistelmiä. Teimme mm. asentonuketusta ja dubbausta sivusta sekä dubbausta niin, että lavallaolijat dubbaavat toistensa hahmot. Siinä sitä olikin kierroksia, kun kolme improvisoijaa on lavalla ja välillä oma dubattava on selän takana tai itse unohtaa kenen puolesta puhuukaan. Se oli hauskan aivoja nyrjäyttävä kohtaustekniikka, jossa ei voi pitää liian kovasti kiinni kontrollista, kun viesti kulkee kolmeen suuntaan.

Vaikuttuminen oli myös yksi keskeinen käsite kurssilla. Siihen liittyen teimme tunnevaikuttumista saippuaoopperan tyyliin. Perusidea siinä on se, että jokaisesta toisen sanomasta repliikistä vaikututaan mahdollisimman isosti, jollain sen repliikin herättämällä tunteella. Siinä sai heittää draamavaihteen överin puolelle ja antaa vain mennä. Se oli todella vapauttava tekniikka kaltaiselleni ylinäyttelijälle.

Kurssilla kokeilimme myös hieman tavallisesta poikkeavia yhdistelmiä eri tekniikoista. Yksi kiinnostava yhdistelmätekniikka oli kaksipäistä asiantuntijaa ja sana kerrallaan -tarinaa yhdistävä kolmen hengen haastattelukohtaus. Siinä yksi improvisoija liikkuu kahden muun improvisoijan välillä. Toisessa laidassa lavaa on haastattelija ja toisessa haastateltava.

Haastattelija muodostaa kysymyksensä sana kerrallaan. Eli keskellä liikkuva improvisoija improvisoi kysymyksen sana kerrallaan paikallaan pysyvän improvisoijan kanssa ja sitten siirtyy toiselle laidalle lavaa vastaamaan siihen yhteen ääneen toisen paikallaan pysyvän improvisoijan kanssa. Kaksipäinen asiantuntija on siis tässä toteutuksessa yhteen ääneen huutava asiantuntija. Tarkoituksena on siis se, että kaksi improvisoijaa päätyy sanomaan yhtä aikaa ja yhteen ääneen ne sanat, joita vastaukseen tulee. Huutamalla siinä on koetettu häivyttää pienintäkään liidauksen mahdollisuutta.

Se oli hauska tekniikka. Toki itse jäi miettimään sitä, että joissain versioissa kekesllä liikkuva improvisoija saattaa varsinkin sana kerrallaan tarinaa ohjailla haluamaansa suuntaan, kun tekee tarpeeksi tarkkarajaisia sanavalintoja siinä kontekstissa. Siinä tuli välillä semmonen fiilis, että keskellä kulkija käsikirjoitti kysymyksiä, mikä ehkä vähän söi sitä impron vaaran tuntua. Ei koko ajan toki, mutta välillä. Sieltä tuli niin helpoiksi muotoiltuja ja yksisanaista vastausta suosivia kysymyksiä, että kaksipäisessä asiantuntijassa ei tekniikkana ollut juuri suurta riskinottoa.

Toki nämä ovat subjektiivisia havaintoja. Itselle tuli vain sellainen fiilis, että keskellä välillä pelattiin mahdollisimman vähäriskistä peliä. Mikä ei sekään ei sekään ole paha asia, mutta kuten mulle on joskus joku sanonut niin mokat ovat impron suola ja kokenut improvisoija oikeastaan odottaa sitä, missä kohtaa kompastuu. Siinä ei ole mitään pahaaa, että pitää itsensä turvassa ja silti, varsinkin tutuissa tekniikoissa kannattaa välillä haastaa itseään ja antaa impron yllättää.

Muistipelejä

Ehkä muistutan tässä vain itseäni asiasta, koska pelaan itsekin helposti varman päälle. Sain itseni kiinni siitä yhdessä lämppärissä, jossa olin tehnyt mokaamisesta itselleni hyvin vaikeaa, vaikka siinä kerrostettiin useampia asioita.

Kyseessä oli piiriharjoite, jossa lähdetään tekemään erilaisia ketjuja. joku valitsee sinut ja sinä valitset sitten ketjun seuraavan lenkin. Käytännössä tarvitsee itses muistaa vain se, kenelle itse viestin seuraavaksi lähettää. Leikin tasot olivat seuraavanlaiset:

1. Valitse yksi henkilö, jolle sanot ”sinä” ja, jonka paikalle piirissä siirryt
2. Valitse yksi ruoka
3. Valitse ruuminosa
4. Valitse maa

Mulla oli useampia – pääosin alitajuisesti tehtyjä – helpotuksia tässä leikissä. ”Sinäni” oli se, jonka paidassa oli yin & yang -kuvio. Ruuan ja ruumiinosan kohdalla valitsin lähettää viestin ryhmän ainoille värikkäisiin paitoihin pukeutuneille. Joten ainoastaan maa meni sellaiselle henkilölle, jonka vaatetuksessa ei ollut automaattista muistivinkkiä.

Valitsemani sanatkin menivät lopulta helposti muistettavassa sarjassa. Maan kohdalla rupes jo naurattamaan ilmeisyyteni. Huomasin nimittäin valinneeni sanat: maksalaatikko, maksa ja Saksa.

Siinä harjoituksessa nämä muistia tukevat valinnat ehkä pelasivat vähän harjoitteen ideaa vastaan, koska ne vaikeuttivat mokaamista. Kuitenkin mietin, että tällaisten ketjujen pakottamaton ja alitajuinen muodostuminen ei sinänsä pitkää improa ajatellen ole huono asia. Mikä tahansa juttu, millä voi helpottaa yksityiskohtien ja määrittelyjen muistamista on siinä lajissa vain plussaa. Ei kulu niin paljon kapasiteettia muisteluun, vaan voi keskittyä reagoimiseen.