Lauantaipäivän toiseksi työpajaksi valitsin musiikki-ilmaisun. Houkutus oli toki suuri myös kokeilla (huonon) kesäteatterin tekemistä, mutta totesin musiikin olevan itselle edelleen se eniten jännityksiä aiheuttava juttu, joten valitsin lopulta sen.

Työpajan alussa tehtiin pari rytmistä lämppäriä. Toistettiin ohjaajan perässä taputuksia tai keksittiin itse omalla vuorollamme joku taputusrytmi, jonka muut sitten toistivat. Vähimmillään yksi taputus ja enimmillään niin monta, kuin kohtuullisen pituiseen vuoroon sai mahtumaan. Kaikenlainen tasarytmisyys tai vaihtelevuus oli sallittua.

Toisena lämppärinä oli sitten vanha kunnon taputuspiiri, jossa taputus kiertää piirin kehällä. Suuntaa saa vaihtaa kahdella taputuksella.

Monesti tuo taputuspiiri on isoissakin ryhmissä suunnanvaihtoineen aika jumittava harjoite. Viesti kimpoilee muutaman ihmisen välillä jatkuvasti suuntaa vaihtaen ja suuri osa ryhmästä seisoo tyhjänpanttina seuraamassa parin ihmisen leikkiä. Nyt sellaista ei juurikaan ollut.

Toki välillä jumitettiin jossain, mutta meitä oli sen verran maltillinen määrä, että kaikki kyllä pääsivät kohtuullisesti myös välittämään viestiä ja osallistumaan, mikä oli mielestäni mukavaa.

Olen nimittäin vuosien varrella aika usein umpitylsistynyt tässä lämppärissä, kun käytännössä 3-4 ihmistä pallottelee viestiä keskenään ja loppu ryhmä miettii, miten tämän piti toimia lämppärinä, kun ei ole kertaakaan edes saanut viestiä.

Toki nyt, ja monesti aiemminkin, ohje oli, että ekalla kierroksella ei vielä saa kääntää suuntaa, millä varmistetaan, että jokainen saa ainakin kerran osallistua viestin välittämiseen.

Looppeja

Työpajan keskeisestä sisällöstä ensimmäinen osa keskittyi yhdessä musisointiin. Jokainen sai jonkun soittimen: koskettimet, kitaran tai xylofonin, jolla soittaisi alkuun yhtä säveltä yhteisesti muodostuvassa neljän iskun loopissa.

Itsehän vähän jäädyin soittimen valinnan hetkellä. Taisin sanoa ääneen: ”Mietin, mikä olis vähiten traumaattinen soitin”. Se oli puolitotuus. Itse asiassa mietin vain sitä, että kehtaanko haastaa itseäni ja ottaa kitaran, kun yhden sävelen nakuttaminen koskettimilla tai xylofonilla olisi ollut turhauttavan yksikertaista.

Ei siis sillä, että yhteisessä rytmissä kauaa pysyisin millään soittimella tai edes laulaen, jos toistetaan yhtä ja samaa looppia. Mulla rupeaa ajatus aika nopeasti harhailemaan ja kuuluu vaan ”eiku”, kun huomaan iskuni jo menneen.

Toistuvassa loopissa toki on se hyvä puoli, että yhden iskun missausta ei ehdi kauaa pohtia tai harmitella, kun uusi isku on taas hetken päästä käsillä.

Kyllä sitä välillä miettii, miten muusikot tällaista puuduttavaa toistoa jaksavat päivästä toiseen tehdä, kun itse kyllästyy jo minuuteissa ja rupeaa miettimään muuta. Toisaalta, ehkä heillä vaan on rytmi jo niin hyvin selkärangassa ja soittaminen niin automatisoitunutta, ettei ajatusten harhailu haittaa. Itse, kun hyvin harvoin soittaa yhtään mitään ja vielä harvemmin muiden, niin ei voi omata mitään rutiinia soittamiseen tai rytmissä pysymiseen, joten ei ihme, jos välillä tippuu.

Kun yhden sävelen soittaminen alkoi sujua sekä iskulla että iskujen välissä, lisättiin vaikeusastetta ja sai soittaa kaksi eri (C-duuriasteikon) säveltä loopin aikana.

Kitaralla valinta aika sujuvasti osui ylimpään ja alimpaan kieleen, kun ei ole ihan otteet nykyään kohdillaan. Eihän ne painetut kielet kunnolla soineet, kun niitä harjaatumattomin sormin yritti painaa. Ei vain ole voimaa riittävästi ja sormien asennotkin ovat taas hakusessa, vaikka niitä joskus onkin opetellut.

Kahden sävelen kanssa toimiessa sen huomas hyvin selkeästi, että oma pyrkimys oli kohti harmoniaa. Asettui aika nopeasti samoille iskuille tai samojen iskujen väliin, kuin joku lähellä ollut soittaja. Toinen kitara oli erityisen houkutteleva peili.

Siinä kohtaa, kun tämä vaivaton harmonia löytyi, pyysi ohjaaja vielä kokeilemaan vaihtaa yhden tai molemmat sävelet sekä iskuja, joilla omat sävelensä soittaa.

Viimeistään siinä kohtaa omassa mielessä oli käynnissä pohdinta siitä, mitä pitäisi tehdä. Pitäisikö jotenkin rikkoa rutiinia ja omia kaavojaan. Kun herkästi kuuntelee ja menee mukaan toisten soittoon, niin pitäiskö oikeastaan hakea kontrastia, erirytmisyyttä.

Tämän looppiharjoitteiden jälkeen totesinkin ääneen, että asiaa rupesi ehkä jopa yliajattelemaan soittaessaan. Pelkän fiilispohjaisen soittamisen sijaan rupesi miettimään, miten tehdä asia ”oikein”. Eli oletti, että se mikä tulee helpolla ei riitä, vaan pitäisi tehdä jotain toisin – vaikeammin.

Biisin kirjoittamista ryhmässä

Loppuaika työpajasta käytettiin sitten ryhmässä biisin sanojen kirjoittamiseen – tai ehkä oikeammin ryhmän luovuuden tutkimiseen. Varsinaiset biisisanoitukset eivät hirveästi edenneet, vaikka sinänsä ehdotuksiakin tuli.

Ehkä se oli vähän haastava teema, joka sieltä yhteisestä ideoinnista lähti muotoutumaan, mikä osaltaan vaikeutti biisin luomista. Teemaksi, kun valikoitui Lapista luonnosta ja muista elementeistä inspiroitunut kauhu. Ei ehkä ihan se ilmeisin lähtökohta musikaalin tai musiikkinäytelmän biisille.

Sitten kauhugenren myötä jumiuduttiin erinäisiin keskusteluihin siitä, onko koko biisiä edes mahdollista tehdä. Onko kauhu instrumentaalimusiikkia vai voiko se olla myös sanoitettu biisi? Missä kohtaa tällainen laulu olisi näytelmässä? Ketkä siinä laulavat?

Vaikka joitain vastauksia näihin ja muihin kysymyksiin kehiteltiinkin mm. Hamletin hengessä, niin jotenkin taustatarinaan jäi silti aukkoja. Tuntui vähän siltä, että ihan hyvän ja riittävän sijaan etsittiin valmista ja just oikeaa, joten sitten jumitettiin siinä.

Sitten sama jumisuus toistui laulun sanoitusten miettimisessä, kun karsinta oli alusta asti rajua. Mikään vähänkään kliseinen ei käynyt, joten musta tuntuu, että se rajasi ryhmän luovuutta aika tavalla. On meinaan todella vaikea olla omaperäinen ja uutta luova maailmassa, jossa on jo miljoonia biisejä ja lukemattomia parodioita eri genreistä.

Tämän toki myös sanoin, että omasta mielestäni luovuudelle hedelmällisempää olisi ollut aluksi ideoida vapaammin. Roiskia ne huonot ja kliseisetkin ideat pinnalle, jotta se genre ja todellisuus avautuu. Sitten, kun materiaalia on, voidaan lähteä hiomaan ja puristamaan timantteja. Tekstiä, jota ei vielä ole, on vaikea parannella. Eli kyllä se jossain määrin täytyy hyväksyä, ettei toisilleen melko vieraiden ihmisten kollektiivinen luovuus, onnistumisen ja omaperäisyyden paineiden alla, tuota välttämättä suoraan valmista laulutekstiä. Varsinkaan, jos ei ole sovittu riimikaavoja tai mitään rakenteellisiakaan rajoitteita, kuten nyt ei oltu.

Vähän sivuttiin keskustelussa Jekyll & Hyde -musikaalia, joka on lajityypiltään kauhua. Kaikki kappaleet eivät sitä toki ilmennä, vaan siellä on myös rakkauslauluja ja muita musikaalin perusrakenteeseen kuuluvia biisityyppejä. Mutta se oli mielestäni sen suuntainen ajatus, joka olisi voinut tukea ajatusta sanoitetusta kauhubiisistä. Siellä kuitenkin on muistaakseni ainakin kaksi biisiä, joissa on joko ulkoista uhkaavuutta tai sitä oman mielen jakaannuksen aiheuttamaa kauhua. Mutta tähän en itse työpajassa sen ihmeemmin tarttunut, vaikka kyseinen musikaali ajatuksen tasolla mainittiinkin.

Lopulta työpajan, ja ekan seminaaripäivän, lähestyessä loppuaan onnistuimme puristamaan jonkun sanoituksen ekalle säkeistölle. Ohjaajamme lähti sitten, kevyesti painostettuna, siihen sointuja ja melodiaa kokeilemaan, joten saimme kuulla, miltä se voisi kuulostaa. Eihän siinä toki kaikki rivit samaan mittaan sopineet, mutta kyllä siltäkin pohjalta jotain pystyi soittamaan.

Varsin mielenkiintoinen sukellus yhdessä soittamiseen sekä jaettuun luovuuteen ja luovuuden esteisiin oli tämä työpaja.