En tiedä, onko improssa trendejä harjoitteiden suhteen, että jonain aikana suositaan tiettyjä lämppäreitä. Huomaan vaan, että ulkomaisten vierailijoiden vakkari lämppärilistalle kuuluu peili (lastenleikki, ei se suomi-improstakin tuttu pariharjoite) ja yhä useammin tulee vastaan joku versio ryhmäpallottelusta. Siis inhan konkrettisella pallolla tai tyynyllä tehti piiriharjoite, jossa (piilo)tavoitteena on pitää ryhmänä pallo mahdollisimman pitkään ilmassa.

Nämä siis olivat ne toisaaltakin tutut lämppärit, joita tässä Sara Šoukalin ohjaamassa 3 tunnin työpajassa tehtiin. Tai siis variaatiot niistä. Peilissä oli sellaisia rajoitteita ja tavoitteita, mitä ei monesti perinteisemmissä versioissa ole ollut.

Tällä kertaa leikityssä versiossa tavoitteena oli ryhmänä kuljettaa vesipullo peilin jalkojen juuresta huoneen takaosassa sijaitsevan määrättyyn pisteeseen. Pullo pitää kantaa, sitä ei saa heittää tai vierittää. Peilin jalat ovat ”juurtuneet” paikoilleen ja hän saa vain vilkaista olkiensa yli takanaan olevaa ryhmää sekä kerran per vuoro pyytää jotain ryhmästä näyttämään kätensä. Lisäksi peilin pitää sanoa joku alussa päätetty lause ja vain sen lauseen aikana saa liikkua, eikä peili voi kääntyä kesken lauseen.

Mahdollisuuksien tila, jossa tämä työpaja järjestettiin ei ole järin suurta liikettä mahdollistava tila 14 hengen ryhmälle. Periatteessa peli oli aika nopeasti joka kerralla ohi, koska oli niin hyvät mahdollisuudet peittää näkymät ja toisaalta, hyvin harva ehti edes koskea koko pulloon. Ei siinä montaa vaihtoa tarvittu, että pullo oli tilan takaosassa olevalla tasolla.

Sinänsä se onnistuuko ryhmä vai ei, ei ollut se pointti. Harjoitteessa ohjaaja kehotti kiinnittämään huomiota toistuviin kaavoihin.

• Kuka kuljettaa yleensä pulloa / ketä peili yleisimmin epäilee pullon piilottelusta?
• Mikä oma rooli ryhmässä yleisimmin on?

Itsestä tuossa suht lyhyessä ajassa saattoi tehdä vain sen huomion, että ainoa vaihtoehto ja valinta, jonka saattoi tehdä, oli yrittää peittää näkymää. Toki saamalla saattoi teeskennellä, että pullo olisi omissa käsissä, mutta mitään jakoa ei ollut ehtiä ekana ruuhkassa pullolle tai olla sellaisessa kohtaa, että suorin reitti tilan takaosaan olisi kulkenut minunkin käsieni kautta ei ollut. Eli kyllä ne omat vaihtoehdot oli aika rajatut ja toisten valintojen ohjaamia.

Sama ehkä koski myös pallottelulämppäriä, jossa vähitellen lisättiin vaihtoehtoja sille, mitä voi tapahtua, kun joku sanoo ”Now”. Now merkkasi siis vaihtoa. Aluksi se tarkoitti sitä, että sanoja on aikeissa tulla piirin keskelle ja merkki keskellä olijalle siirtyä suoraan eteenpäin ja takaisin piiriin. Seuraavassa vaiheessa sanomalla ”Now” saattoi joko itse mennä keskelle tai vaan heittää ilmoille vaihdon mahdollisuuden, jolloin kuka tahansa voi astua piirin keskelle. Viimeisessä vaiheessa myös keskellä ollut improvisoija saattoi sanoa ”Now” ja silloin kenen tahansa piti olla valmis astumaan hänen tilalleen piirin keskelleen.

Yksinkertaisuudessaan siis tyynyä heiteltiin keskeltä piirin kehälle niin, että se sai liikkua aina vaan seuraavalle improvisoijalle piirissä. Eli ei voinut yllättäen heittää vastakkaiselle puolelle, vaan joko äsken kehältä tyynyn palauttaneen henkilön oikealla tai vasemmalla puolella seisovalle henkilölle.

Säännöt avautuivat luonnollisesti aina moka kerrallaan eli joku tekee sen, mitä kaikki miettii: ”saako tehdä näin?” ja sitten ohjaaja kertoo saako vai ei. Toki säännöt käytiin läpi ennen harjoitteen alkua, mutta tottumus ajaa usein ohi siitä, mitä on sanottu. Itsekin tunnistan, että monessa itselle tutussa improharjoitteessa viesti sinkoilee arvaamattomasti sinne tänne kehällä, mutta tässä viestin kulkutapa oli tarkasti määrätty ja siinä oli rajalliset yllättämisen mahdollisuudet.

Sen sijaan yhden vaihtokomennon kautta rytmiä ja omaa kehällä sekä keskellä oloa pystyi säätelemään. Sitä kautta pystyi tutkimaan sekä omia kaavojaan että ryhmään syntyviä kaavoja. Väkisinkin isossa ryhmässä sitä on enemmän kehällä, kuin keskellä, mutta itselle tyypillisintä on olla vain kehällä. Joten rikoin sitä välillä menemällä yllättävinä hetkinä keskelle tai tarjoamalla sitä mahdollisuutta jollekin muulle. Mutta en mä silti useimmin siinä ryhmässä keskellä ollut tai mitenkään aktiivisesti sinne pyrkinyt.

Kaavojen osalta siis tunnistus oli se, että mä yleensä annan tilaa muille ja pyrin ulkokehältä tukemaan ryhmää oman osuuteni verran. Mutta vaihtoehtoja olis muitakin eli kyllä siellä ihan selvästi erottu, ketkä on useimmin keskellä tai huutavat vaihtokomennon. Kukin voi sitten itse tutkia oman toimintansa kaavoja ja pyrkiä muuttamaan niitä.

Moniajoa

Jotta ei elämä kävis liian helpoksi, niin työpajassa harjoiteltiin myös monen yhtäaikaisen kehollisen ja sanallisen impulssin kuuntelua. Harjoite on rakenteeltaan yksinkertainen. Yksi seisoo keskellä ja tässä versiossa, jonka teimme hänellä on ympärillään neljä ihmistä, joilla kaikilla on oma tehtävä.

1. Edessä seisova toimii peilinä eli antaa liikeimpulsseja, joita keskellä oleva improvisoija seuraa. Jos ei seuraa saa tehdä piipittävää ääntä, kunnes taas seuraa.
2. Oikealla seisova kysyy helppoja henkilökohtaisia kysymyksiä, kuten ”mikä sun nimi on” tai vaikka ”tykkäätkö kissoista vai koirista?” Toki vaikeampiakin saa kysyä, jos vastaaminen sujuu liian helposti.
3. Takana oleva improvisoija tekee kahta asiaa (voisi myös olla kaksi henkilöä isommassa ryhmässä): hän antaa sanoja, joille keskellä olijan pitää keksiä riimi ja lisäksi hän antaa kosketuksella impulssin, joka keskushenkilön pitää toistaa koskettamalla itse samaa kohtaa esim. olkapää, sääri tai joku muu turvallinen kohta kehossa.
4. Vasemmalle oleva henkilö tarjoilee keskushenkilölle helppoja matemaattisia tehtäviä. Aluksi plus-, miinus- ja kertolaskuja, mutta jos ne sujuu vaivatta, niin sitten jakolaskuja.

Tämän monesta suunnasta tulevia ärsykkeitä sisältävän harjoitteen tarkoitus on valmistella improvisoijaa tarkempaan monisuuntaiseen havainnointiin lavalla. Se on tahallaan ylikuormittava harjoite, koska lavalla ollessakin impulsseja voi tulla useita päällekkäin ja monesta suunnasta. Ei ole helppoa monestikaan kuulla, nähdä tai muuten aistia kaikkea, mitä lavalla tapahtuu. Ei varsinkaan, jos asioita tapahtuu myös selän takana.

Maailman vaikein tekniikka

Varsinaisena tekniikkaharjoitteena tehtiin viiden, myöhemmässä vapaassa improssa käytössä olevan, säännön ylitekeminen. Eli tehdään just niin, kuin ei pitäisi tehdä. Liioitellaan yksi kerrallaan jokaisen säännön rikkomisessa. Tässä tekniikassa käytössä olevat säännöt (ei ehkä oikeassa järjestyksessä) olivat:

Ei kysymyksiä

Ensimmäinen on aika selkeä impron perussääntö eli pitäisi vältellä avoimia kysymyksiä. Siinä taustalla on se ajatus, että kysymällä usein vältellään määrittelyjä tai siirretään määrittelyvastuu vastanäyttelijälle. Tämä on yksi ns. nynnyilyn ja välttelyn muoto. Pidetään itseä turvassa ja pysytään tarinassa jumissa kysymällä kysymyksiä sen sijaan, että sanottaisiin suorasanaisia lauseita ja rohkeasti määriteltäisiin asioita tai vietäisiin jotain eteenpäin.

Yleisin sivustaohjaus, mitä kuuluu kysymyksiin liittyen on se, kun ohjaaja huikkaa: ”Vastaa välillä itse omaan kysymykseesi”. Jos siis improvisoijalla on tapana kysyä toistuvasti kysymyksiä improkohtauksissa. Tämä on mielestäni ollut hyvin toimiva tapa kesken kohtauksen kursseilla tehdä improvisoija tietoiseksi siitä, että nyt on tullu kysyttyä aika monta kysymystä putkeen ja vois välillä tehdä toisen valinnan.

Ei kuvailua tai ohjaamista

Toinen juttu sitten on ohjaaminen ja kuvaileminen. Sinänsä näissäkään kummassakaan ei ole mitään väärää, jos niitä sopivasti improkohtauksessa käyttää. Lähinnä pointti tässäkin on tulla tietoiseksi siitä, miten usein, vaikkapa itse tulee kohtaukseen ja alkaa saman tien ohjeistaa toista, koska tämä tekee valitsemaansa toimintoa ”väärin”. Eli sen sijaan, että liittyisi kohtaukseen alkaa ohjata sitä ja opettaa toista tekemään jotain asiaa.

Sellaisiakin kohtauksia voi tehdä, mutta on ihan hyvä tulla tietoiseksi siitä, että ei ole aina pakko opettaa. Yleensä voi vaan mennä kohtaukseen ja olettaa, että toinen osaa sen, mitä tekee ja liittyä jollain tavalla siihen jo tarjottuun. Eli ei astu kohtaukseen korjaamaan tai määrittelemään oikeaa ja väärää.

Kuvailu ehkä vähän samassa mielessä oli kiellettyjen asioiden listalla. Tavoitteena oli se, että ei jumiuduta kuvailemalla välttelemään etenemistä tai määrittelyjä. Kyllä asioiden kuvaileminen on sinänsä usein ihan paikallaan. On ihan kiva välillä saada vähän enemmän määrittelyjä, kuin vain, että jossain on ovi. Avaamistyylillä, äänillä tai sanoin kuvailemalla voi luoda myös tilaa. Mutta tässä ei niinkään ollut kyse sellaisesta maisemoinnista, vaan kohtauksen pysäyttävästä määrittelyjen välttelystä, missä loputtomiin kuvaillaan jotain juttuja tekemisen sijaan. Tai niin minä asian tulkitsin.

Ei putoamista hahmosta (corpsing / breaking)

Kolmas kielto oli sitten hahmosta putoaminen (corpsing) eli kaikenlainen repeily lavalla. Mulla on legendaarisen huono pokka, mutta olen myös todella hyvä naurattamaan muita. Tätä kieltoa harjoiteltiin tietenkin justiinsa päin vastoin eli yritettiin saada oma pari putoamaan. Lähtökohdaksi saatiin hahmot, joista toinen on haiseva juusto ja toinen erittäin tuore tomaatti.

Sitä ajattelis, että se juusto on hauskempi, siksi annoin parilleni aikaa varata sen hahmon. Mutta, kuten hän sai pian huomata, niin tomaateilla on helpompaa. Eli kyllä sieltä terhakasta tomaatista käsin oli paljon helpompi saada toinen nauramaan ja putoilemaan.

Ja voi olla, että tämän tyyppinen pieni velmuilu on suorastaan perisyntini, koska musta ihana saada vastanäyttelijäni nauramaan. Eli mä olen tässä aika hyvä. Ei siitä osaamisesta välttämättä mitään hyötyä ole, mutta tiedostan ja tiedän olevani halutessani äärimmäisen tarkka huomaamaan pienenkin kohdan, jota kautta toisen vois saada nauramaan. Jos siis tietoisesti yritän saada jonkun nauramaan ollessani lavalla, niin se on yleensä vastanäyttelijäni, eikä yleisö.

Yleisö saattaa nauraa sen vuoksi, mitä lavalla tapahtuu myös velmuiluni johdosta, mutta harvemmin pelaan suoraan yleisön naurattamismielessä. Yleensä keskityn satasella lavatapahtumiin ja vastanäyttelijöihini.

Ei juoruilua

Neljäs sääntö oli, että kohtauksissa ei tulisi puhua ihmisistä tai hahmoista, jotka eivät ole lavalla. Myöskään ei tulisi viitata tapahtumiin lavan ulkopuolella, vaan keskittyä siihen, mikä on nyt totta. Totta kai kohtauksissa takaumat ja aikasiirtymät sekä jonkun hahmon kutsuminen lavalle ovat mahdollisia. Mutta aika usein kohtaukset menevät siihen, että lavalla ei tapahdu mitään, vaan hahmot keskittyvät juoruilemaan jostakin tai puhumaan jostain, mikä on jo tapahtunut lavan ulkopuolella näyttämättä tapahtumia lavalla. Eli jumiudutaan juoruilemaan muista ja menneistä.

Tätä tosiaan harjoiteltiin parin kanssa puhumalla hääkohtauksessa vain ja ainoastaan kaikista muista. Ei saanu sanallakaan viitata omiin hahmoihin tai mihinkään, mikä tapahtuu tässä ja nyt tai meidän välillämme. Eli heräteltiin just siihen, miten usein alamme kohtauksessa puhua muiden asioista ja unohdamme ne mahdollisuudet, mitä näissä jo lavalla olevissa hahmoissa on. Ei edistetä mitään, vaan keskustellaan vaan niitä näitä muista tai menneistä.

Sekin on mahdollista, mutta on hyvä muistaa, että siinä haaskataan mahdollisuuksia ja materiaalia, kun ei keskitytä siihen, mitä jo on olemassa lavalla.

Älä suututa yleisöä / vastanäyttelijääsi (no pissing off the audience / other players)

Tämä on ehkä näistä kielloista laajin. Eli puhutaan -ismien (sovinismi, rasismi jne.) sekä tahallisen loukkaavuuden ja vanhentuneiden stereotyyppien välttämisestä kohtauksissa. Ei tietoisesti ja tahallaan ainakaan loukata ja suuteta vastanäyttelijöitä ja sitä kautta myös yleisöä. Vaikka jollain rasvaisella ja vanhentuneella vitsillä voisikin saada helpot ”kurkkunaurut” jostain yleisönjäsenestä irti, niin se vitsi ei usein ole sen menetetyn hyväntahtoisuuden arvoinen.

Ohjaaja kehotti muistamaan, että suurin osa yleisöstä on kuitenkin empaattisia ja välittäviä ihmisiä, jotka toivovat hahmoille ja ihmisille ylipäätään hyvää. Eli tahallinen solvaavuus, negatiivinen stereotyypittely ja ilkeys suututtavat yleisöä. Myötätuntoisessä yleisössä herää huvittuneisuuden sijaan myötähäpeä. Se ei ehkä ole se tunne, mitä improlla halutaan herättää.

Nyt tässä työpajassa ei tutkittu sitä, miten suututtaa vastanäyttelijänsä, vaan sen kääntöpuolta. Eli kävimme parin kanssa lyhyen keskustelun siitä, mistä toinen tykkää improlavalla ja millaista improa on ikävää katsoa.

Vapaata improa

Työpajan lopulla teimme kahdessa ryhmässä 15 minuutin verran vapaata improa, jossa kaikki edellä mainitut säännöt olivat voimassa. Yleisön vastuulla oli kohtausta katsoessaan ilmoittaa, kun he huomasivat jotain näistä säännöistä rikotun. Silloin se käynnissä oleva kohtaus päättyy ja joku ryhmästä aloittaa uuden kohtauksen.

Huomasin itsestäni taas sen, että olen vähän liian kohtelias ja pidättyväinen tämmösissä ryhmäjutuissa. Kyllä mä aloitin yhden kohtauksen liikkeellä, koska sanat on vaikeita. Liityin myös kohtauksiin, kun siltä tuntui, mutta en mä paljoa lavalla ollut ja huomasin vähän jopa vältteleväni menemistä joissain kohdin. Tuli impulssi, että vois tai pitäis mennä, mutta en silti mennyt, vaan odotin, että joku muu menee. Ja se on mulle tyypillinen kaava, jota en tässä työpajassa vielä onnistunut purkamaan.

Ainoat yleisohjeet, mitä tuossa improssa annettiin oli: älkää olko liian kilttejä / kohteliaita ja älkää jättäkö lavaa tyhjäksi pitkäksi aikaa. Ne ovat hyviä neuvoja, koska liiallinen kohteliaisuus ja kiltteys johtaa monesti siihen, että joku jää pulaan lavalle. Ei kehdata mennä ”pilaamaan” kohtausta, vaikka huomataan, että toinen tarttis apua. Jätetään toinen selviytymään.

Sitten taas vastaavasti kivaan kohtaukseen, jossa apua ei välttämättä kaivattaisi, saattaakin olla tungokseen asti porukkaa lavalle menossa. Kaikki haluavat osansa hauskuudesta, mutta kukaan ei ole menossa, kun lavalla on tosi vaivaannuttavaa meininkiä. Ja senhän pitäis olla just toisin päin improryhmässä. Alttius mennä hankalaan kohtaukseen auttamaan pitäisi olla suurempi, kuin halu liittyä jo muutenkin hyvin sujuviin kohtauksiin.

Kohtauksiin liittyminen on itselleni edelleen jotenkin vaikeaa. Se varmasti kehittyis, jos olis pysyvissä ryhmissä, mutta vaihtuvissa ryhmissä improillessa huomaan peruskohteliaisuuden jatkuvasti vetävän pidemmän korren impulsseista. Ei kehtaa mennä, kun ei ole mitään ideaa tai ei keksi, miten vois auttaa.

Toisaalta, sama kohteliaisuus vaivasi myös yleisöä. Ei kehdattu huomauttaa ”sääntörikkomuksista” niin auliisti, kuin pitäisi. Esimerkiksi, kun meidän ryhmä oli ensimmäisenä tekemässä ja ihan ekassa kohtauksessa oli jatkuvasti kuvailua kahden hahmon välillä. Mutta yleisö ei sitä pointannut. Niinpä mä menin kohtaukseen suoraan näiden kahden hahmon eteen ja esitin kaksi kysymystä.

Yleisö olis antanut niiden kysymystenkin jälkeen kohtauksen vielä jatkua, mutta siinä kohtaa ohjaaja huomautti kysymyksistä. Kyllä sen jälkeen vähän valppaammin sääntörikkomuksia bongattiin ja kohtaukset päättyivät, mutta olisi niitä joitain kohdin voinut jo aikaisemmin huomata. Kuten ohjaaja sanoi, niin yleisön rooli on tärkeä, koska he auttavat improvisoijia tekemään parhaansa. Nopeat keskeytykset ovat siinä mielessä parempia, koska ne haastavat improvisoijat tekemään uudestaan ja paremmin.

Toisaalta, välillä liipasin oli taas liian herkillä. Kohtaus keskeytettiin hyvin varhaisessa vaiheessa puolittaiseen sääntörikkomukseen, jonka olis itse asiassa voinut ohittaa. Joten tasapainotteluahan tämä on. Toisen ryhmän vartissa sääntöjen joustavuus tulikin hyvin esiin kohtauksessa, jossa oli kohteliaisuustaistelu nyrkkeilyareena juontoineen.

Siinä kohtauksessa oli jatkuvaa kuvailua, mutta se oli tyylilajiin sopivaa ja siksi yleisössä ei huudettu heti sääntörikkomuksesta. Ei mikään sääntö siis ole kiveen hakattu ja aina pätevä. Kyllä joihinkin tyylilajeihin pitkät kuvailut tai kysymykset sopivat. Ei siis kannata liiaksi myöskään jumiutua mihinkään sääntöihin. Ne on tehty rikottaviksi.

Kummankin ryhmän vartin show’n jälkeen ohjaaja kävi tarkasti läpi jokaisen kohtauksen ja syyn, miksi se oli katkaistu. Mikä oli se sääntörikkomus, joka päätti kohtauksen. Samoin hän nosti esiin sen, mikä oli kummankin setin mielenkiintoisin ja paras kohtaus. Muistutti myös siitä, että improssa kannattaa rakastaa prosessia, koska suurin osa kohtauksista ei ole välttämättä erityisen kiinnostavia tai hyviä. Vuoden aikana tehdyissä keikoissa saattaa olla se noin 1:14 hyviä ja 13:14 on vähän tylsiä tai jumittavia kohtauksia.

Vaikka sinänsä en sinänsä arvostelua tai arviointia impron kohdalla pidä merkityksellisenä, niin onhan se varsinkin komediaimproa tehdessä hyvä muistaa, ettei kaikki kohtaukset aina ole timanttisia. On ihan armollista muistaa, että se riittää, jos silloin tällöin tulee täysin killeri kohtaus ja muut on ihan ok kohtauksia.

Sama toki pitkääkin improa tehdessä. Ei tartte ottaa paineita siitä, että jokaisen kohtauksen pitäis itsessään olla huikea. Osa kohtauksista on taustoitusta tai jotain tarpeellista lisätietoa tarinalle. Sitten siellä pitkässä tarinassa on ne muutamat ihan huikean kiinnostavat tai hauskat kohtaukset. Se on ihan ok. Se on luontaista vaihtelua, mitä esityksessä on tarpeen olla.

Sen vuoksihan ohjaaja kävi läpi, missä kohdassa on tehty kahden kohtauksia, missä tuli ensimmäinen neljän hengen kohtaus tai missä kohdassa nähtiin joku improvisoija ensimmäisen kerran lavalla siinä esityksessä. On tärkeää tunnistaa ne kaavat ja totutut toimintatavat, jotta niitä voi tietoisesti myös rikkoa.

Ehkä se suurin synti improesityksessä, ja missä tahansa käsikirjoitetussakin dramaturgiassa, on täydellinen tasaisuus. Jokainen kohtaus olisi yhtä pitkä ja aina samaa kaavaa noudattava. Jokainen olisi tehty saman rytmiseksi. Ei olisi mitään kohokohtia tai matalaliitoa, vaan pelkkää tasaista viivaa. Monotonista ja tylsää maastoa.

Siksi on tärkeä tunnistaa, missä kohdin on tehty pitkään hyvin samanlaista ja samantempoista juttua. Missä kohdassa tapahtuu muutoksia ja mitä ne muutokset ovat. Vaihtelevuus ja yllättävyys ovat impron suola. Parasta on se, jos onnistuu yllättämään itsensäkin.

En ehkä tällä kertaa siinä onnistunut, mutta tietoisuus on jälleen viritelty huomaamaan omat tottumukset ja kaavat yhä selkeämmin.