Rosa Liksomin kirjaan perustuva, Everstinna-monologi on voimakkaasti elävä ja kipeän tunnekylläinen tarina omassa yhteisössään arvokkaaseen asemaan nousevasta nuoresta naisesta. Ylpeys, ylväys ja villinä virtaava elinvoima vetävät kohti vaaraa. Varoituksista huolimatta, tai ehkä jopa niiden yllyttämänä, rakkaus johtaa päähenkilön elämän sellaisille raiteille, josta ei vaurioitta selviä. Lopulta on vaikea sanoa tai tunnistaa itsekään, mistä kaikki oikeastaan alkoi. Miten siihen helvettiin päädyttiin.

Siinä todellisuudessa, joka rakentuu talvisotaan valmistautuvassa Suomessa, elämä ei päästä ketään helpolla. Nuoren naisen koskemattomuus ja turvallisuus on enemmänkin juhlapuheita, kuin toteutuvaa todellisuutta. Eikä se ole uhka, joka olisi olemassa vain vihollisen puolelta, vaan (seksuaalisen) väkivallan uhka on todellinen myös niissä paikoissa, joissa luuli olevansa turvassa. Edes kotona ei ole turvallista.

Virpi Peitso tekee lavalla eläväksi niin nuoren, vasta elämäänsä sotien varjossa aloittelevan tytön, kuin jo elämänsä ehtoopuolelle ehtineen naisen. Sekä tietysti koko elämän kaaren siitä väliltä. On mielenkiintoista seurata lavalla tapahtuvaa muodonmuutosta, kun kuljetaan ihmisen elämässä eri vaiheisiin. Miten nuoruuden keveys ja vilkkaus vaihtuvat vähitellen ikääntyneen kehon, painovoiman tunnustavaan, verkkauteen. Kuinka rikottu ihminen kokoaa itsensä pala palalta.

Esityksen kieli on ronskia pohjoisen puhetta, jossa asioista puhutaan selvin sanoin ja maanläheisin ilmaisuin. Se, mikä tapahtuu kuvataan, kuten se tapahtuu. Kaunistelematta ja kiertoilmauksia käyttämättä. Kieli ei kumarra, eikä pyri piilottamaan totuutta luovaan ilmaisuun. Ei keksi tekosyitä tai puolustele pahuutta, joka ylittää ymmärryksen. Mieli sen sijaan turvautuu niihin ainoisiin suojakeinoihin, joita sillä on käytettävissään.

Viha voi olla sekä hajoittava voima että eteenpäin vievä voimavara. Sisuunnuttavaa raivoa, joka käynnistää muutoksen, avaa paranemisen tien.

Everstinna-monologi on vavisuttavan väkevä esitys elämästä, joka on täynnä valoa ja varjoja. Lähisuhdeväkivalta ei ole helpoimmasta päästä aiheena, eikä katsoja voi sivuuttaa näkemäänsä. Esitys ei saarnaa, leimaa tai osoittele, se kertoo tarinan. Tällaiset tarinat ovat tarpeellinen muistutus siitä, mitä voi tapahtua suljettujen ovien takana. Pahuudesta, jolta on suljettu silmät aivan liian kauan. Ihmisen särkevästä julmuudesta, jota ei voi rakastaa pois.

Everstinna

Alkuperäisteksti
Rosa Liksom

Ohjaaja
Kaisa Lakkala

Dramatisointi
Tuula Väisänen

Valosuunnittelu
Riikka Vuorenmaa

Teknikko
Lauri Manner

Lavalla

Virpi Peitso