On ollut pitkään harkinnassa pienimuotoinen paluu takaisin alkuun. Tämä helmikuussa 2025 järjestetty impron jatkokurssi oli juuri sitä. Mulla on aina välillä kahtiajakoinen fiilis siitä, miten itseänsä pitäisi haastaa ja miten paljon on järkevää palata hiomaan peruspalikoita. Kuten Tobiaskin kurssin alussa totesi, niin vuosikymmenienkin improvisoinnin jälkeen niin kyllähän ne on ne impron perusteet, joihin palataan yhä uudelleen. Kaikki kuitenkin rakentuu hyväksynnän ja tarjousten / tarinoiden eteenpäin viemisen varaan, eikä niissä taida valmiiksi koskaan tulla.

Henkilökohtaisesti huomasin tämän olevan hyvin tarpeellinen kertauskurssi, koska pitkät tauot aktiivisesta improvisoinnista lisäävät – ainakin itselläni – negatiivisuutta. Arkielämä ei kaikkinens tue jatkuvan hyväksynnän asennetta, koska on myös pakko sanoa ei asioille, jottei polta itseänsä loppuun, niin se jää helposti päälle improvisoidessakin. Tulee torjuttua ja tyrmättyä huomaamattaan, koska on niin tottunut siihen arjessaan.

Musta olikin ihana palata juuri Tobiaksen kurssille, koska on jääny hyvät muistot hänen ohjattavanaan olemisesta muutaman vuoden takaiselta jatkokurssilta. Muistikuva syvällisen tarkkanäköisestä ja rauhallisen pohdiskelevasta ohjaajasta oli hyvinkin paikkansa pitävä.

Henkilökohtaisella tasolla hän havainnoinnin herkkyytensä ja ohjauksellinen rohkeutensa tuli huomattua, kun toisen päivän aamussa tutut ahdistuksen aiheet palasivat, mutta siitä enemmän toisessa osassa. Aloitetaan tarina alusta.

Lämppäreistä lähtee

Kuten kaikilla kursseilla, niin tälläkin kurssilla alkupiirin jälkeen aloitettiin lämppärileikeistä. Oikeastaan ainoa, missä itsellä se mennyt elämä ja improkokemus lämppäreissä näkyy on se, että en enää hämäänny siitä, kun tuttu harjoite tulee uusin sanoin tai eri versiona vastaan. Enkä mä ehkä jumittanut hirveästi sen kanssa silloin aloittelevanakaan improvisoijana, mutta huomaan, että sitä nykyään oikein odottaa: ”mikähän versio tällä kertaa leikitään?”

Jotkut on hyvin perinteisiä ja vakiintuneita harjoitteita. 1-2-3 on yleensä aika vakioitu harjoite. Siinä numerot yleensä korvaantuvat liikkeillä järjestyksessä taputus-napsautus-jalan polkaisu. Niin tapahtui tälläkin kertaa. Sen sijaan samurai-inspiroinut miiminen miekkaharjoite kokee usein tavullista vaihtelua. En edes muista kaikkia versioita. Yleisin lienee joku yhdistelmä tavuista A(h)-So-Ka tai vastaavista. Tällä kertaa Tobiaksen opettamassa versiossa tavut olivat Ho-Ka-So. Erityisesti ilahduin tämän version laajentuvasta reaktiokehästä, jossa lopulta piti olla koko ajan valppaana, koska kehällä oli vain yksi improvisoija, jolle tulleeseen viestiin ei tarvinnut reagoida.

Tällä kurssilla puhuttiin aika paljon selviytymisestä iloon siirtymisestä. Tämä konkretiosoitui aiemmin mainitussa 1-2-3-harjoitteessa, jossa on mahdollista selviytyä opettalemalla hokemaan 1-3-2, jolloin numerot menee aina oikein. Mutta sehän ei ole se syy, miksi sitä leikkiä leikitään. Helposti sitä kuitenkin ajautuu selviytymään ja unohtaa nauttia siitä itse leikistä ja yhteydestä toiseen ihmiseen.

Itse ilahduin tavattomasti juuri tästä 1-2-3-harjoitteesta, koska mulla oli ehkä paras mahdollinen pari siihen. Siinä oli selkeä kilpailullinen vire, että tehdään tosissaan ja onnistumista hakien, mutta se tuli ilon kautta. Parini oli ihanan ilmeikäs ihminen, mikä on mulle ihan täyttä kissanminttua, koska musta on ihana, kun oikein yllytetään reagoimaan näkyvästi ja isosti. Mulle se hyvin yksinkertainen harjoite oli tosi vapauttava tällä kertaa. Kiitos siitä parilleni.

Aina se ei ole vapauttavaa. Joskus yhteys omaan pariin tai ylipäätään toiseen ihmiseen on niin poikki, että leikki käy työstä. Tämän huomaa varsinkin, kun on improvisoinut pitempään. Alkuunhan syytin itseäni siitä, että vuorovaikutus oli nihkeää tai leikkiminen vaikeaa. Mutta kokemuksen myötä olen oivaltanut, ettei sitä hyvää virtausta ja yhteyttä voi pakottaa. Joskus, varsinkin vasta improvisoinnin aloittaneen henkilön kanssa, voi olla, että se itse leikin opettelu vie niin paljon energiaa ja kaistaa, ettei sitä jää yhteyden ylläpitämiseen.

Toki joskus huomaa myös itse tämmösissä ihan simppeleissä harjoitteissa, että oma tapa olla läsnä ja improvisoida sopii huonosti yhteen jonkun toisen läsnä olon ja improvisoinnin kanssa. Eikä siinä ole mitään arvolatausta tai arvostelua. Se on vaan ymmärrys siitä, että joidenkin kanssa juuri minun on helpompi improvisoida, kuin toisten. Kaikkien kanssa siihen pystyy, mutta osan kanssa siitä tulee töksähtelevämpää ja huomaa omankin negatiivisuuden lisääntyvän.

Se on myös hyväksyttävä. Siksihän ihmiset muodostavat jatkuvasti uusia improryhmiä, jotta löytävät sen juuri itselleen sopivan porukan, jossa improvisoida. Tyylillistä vaihtelua on aina, mutta mikäänhän ei pakota improvisoimaan itseään haastaakseen vain ihmisten kanssa, joiden kanssa on haastavaa improvisoida. Joskus on kivaa, kun on kivaa ja helppoa. Tänään oli vähän molempia.

Negatiivisuus improvisoidessa

En ehkä niinkään itsessäni improvisoijana sitä tahallisen negatiivisten määrittelyjen tekijää, koska olen suojamekanismeiltani enemmänkin piiloivallinen piruilija, kuin suoraviivainen määrittelijä. Huomaan, että sitä tapahtuu joskus kursseilla. Jotenkin jollain nopealla määrittelijällä saattaa huomaamatta tulla varsinkin aloittelevana improvisoijana paljon negatiivisia määrittelyjä muille. Tälläkin kurssilla ekana päivänä tapahtui vähän semmosta cocktail party -harjoitteessa. Siellä tuli vastaan hahmo, jonka kanssa oli alusta asti nihkeää olla tekemisissä. En tosiaan tarkoita improvisoijaa tai ihmistä hahmon takana, vaan oli luotu hahmo, joka oli hyvin negatiivinen ja vaikuttumisesta kieltäytyvä.

Kuten siitä sitten myöhemmin purkukeskustelussa puhuttiin, niin erilaiset tyrmäykset ja negatiivisuus kohtauksissa ovat yleensä viesti siitä, että siellä on jotain jännitystä tai epävarmuutta. Ei olla ihan siellä mukavuusalueella, joten negatiivisuuden kautta suojellaan itseä.

Musta oli hyvä, että siihen ei tartuttu osoittelevasti, mutta asia käsiteltiin. En henkilökohtaisesti piitannut siitä, että yksi siinä improvisoidussa cocktail-tilaisuudessa kohtaamani hahmo oli nopea ilmaisemaan inhonsa hahmoani kohtaan. Tajusin heti, että tässä on hahmo, joka ei ota aidosti kontaktia. Ei ole valmis muuttumaan muiden vaikutuksesta, vaan on jo päättänyt jonkun ominaisuuden, jonka vuoksi kaikki muut hahmot ovat hänelle luotaantyöntäviä.

Sellaisiakin tyyppejä ja hahmoja on. Ei siinä mitään sen ihmeempää yllättävää ole. Kuitenkin, kuten Tobiaskin sen avasi, niin negatiivisten määrittelyjen kanssa on hyvä olla tarkkana. Tarkoitti sitä tai ei, niin määrittelemällä toisen improvisoijan hahmon jonkun negatiivisen ominaisuuden kautta tai antamalla hänelle jonkun negatiivisen määritteen, saattaa tulla oikeasti loukanneeksi. Me ollaan kuitenkin ihmisiä omine kokemuksinemme ja historioinemme. Jollekin muulle harmiton piikki, saattaa toiselle olla, vaikka koulukiusaamismuistoihin palauttava määrittely.

Tärkeää tässä oli se, että asiaa käsiteltiin ja annettiin sitä kautta myös negatiivisia määrittelyjä ja hahmovalintoja huomaamattaan tekevälle improvisoijalle mahdollisuus valita toisin. Mikäänhän ei ole suoraan väärin tai oikein. On kuitenkin muistettava, että improvisoidessakin voi itse valita millaisia ominaisuuksia kavereiden hahmoille kohtauksissa antaa. Jos huomaa, että itsellä on taipumusta määritellä muiden hahmoja negatiivisesti, niin sitten voi kokeilla välillä antaa ihan tietoisesti muille kivoja ja nostavia ominaisuuksia.

Mutta tässä kohtaa hyvä mainita, että negatiivisten määrittelyjen tietoisempi välttäminen ei tarkoita sitä, etteikö tarinoissa voisi olla murhaajia ja muita vähemmän positiivia hahmoja. Se tarkoittaa vaan sitä, että ehkä ei kannata antaa tahallisen loukkaavia määrittelyjä muille improvisoijille. Ei ainakaan paniikissa ja selviytymistilassa improvisoiden.

Statuksia

Tähän hyvänä jatkona tehtiin kurssin toisena päivänä samanlaista cocktail party -harjoitetta statuksilla. Tässä korkean ja matalan statuksen hahmojen kohtaamisissa tuli huomattua hyvin selvästi se, miten omalla olemisella vaikuttaa toiseen. Toisaalta, myös se, miten käytöksellä voi joko pyrkiä pienentämään tai nostamaan toista.

Etenkin kahden matalan statuksen hahmon pyrkimys nostaa toisiaan avasi kivasti sitä, mitä semmonen molemmin puolinen ja kaksisuuntainen toisen nostaminen aiheuttaa. Sitä rupeaa huomaamattaankin oma statustaso nousemaan. Kun toinen antaa niin paljon arvoa, hyväksyntää ja miksei rakkauden valoakin, niin on vaikea pysyä siellä ihan alimmalla statuskäyttäytymisen tai -ilmaisun tasolla.

Negatiivisia valintoja voi tehdä. Se on yksi vaihtoehto muiden joukossa. Hyvä on kuitenkin huomata se, että silloin tulee huomaattaankin joko pienentäneeksi toista tai heittäneeksi statushaasteen. Statushaaste taas voi johtaa konfliktiin. Konflikti voi ihan arkielämässäkin syntyä aika pienistä varpaille astumisista. Niin pienistä, ettei ehkä itse sitä huomaa tehneensäkään.

Tähän Tobiaksen jakama klassikko esimerkki näyttelijästä (Alec Guinness, ehkä), joka esittää kuningasta ja kurmottaa esityksen jälkeen yhtä vastanäyttelijöistään. Kun vastanäyttelijä kysyy, miksi sai nenilleen, niin kuningasta esittänyt toteaa: sinä et näytellyt, kuin olisin kuningas.

Mehän voidaan tehdä itsenäisesti vaikka millaisia hahmovalintoja, mutta statuskäyttäytyminen paljastaa sen, missä arvostus ja valta on. Kuningas ei ole kuningas siksi, että hän näyttelee kuningasta, vaan siksi, että muut antavat arvoa ja reagoivat häneen, kuin hän olisi kuningas.

Tämähän on ihan impron ydintä. Jokainen tarjous on vain niin hyvä, kuin sen osakseen saama hyväksyntä.