Asiat, jotka jäävät sanomatta, nousevat yleensä lopulta pintaan. Niin käy myös Taival-näytelmän isälle ja lapselle. Muistojen maailmat ja tämän päivän kokemukset sotkeutuvat toisiinsa luoden tarinan, josta ei aina erota, mikä tapahtuu nyt ja mikä on jo tapahtunut. Vanhempiensa eron jälkeen tytär (Tuuli Paju) näkee luontoa, metsästystä ja eläintenhoitoa rakastavaa isäänsä (Tommi Eronen) lähinnä tämän mökillä. Mitä vanhemmaksi lapsi varttuu sitä harvemmin ja vähemmän vapaaehtoisesti hän tuolle mökille saapuu. Suhde isän kanssa hiipuu konfliktien kautta hitaasti mykäksi hiljaisuudeksi, jossa aikustumisen jälkeen nähdään enää vain, kun on tarve lainata laitteita, joita isän varastosta tietää löytyvän.
Taival on kipeän karu kuvaus siitä, miten ihmiset voivat ajautua erilleen. Se on tarina asioista, jotka jäävät sanomatta sekä asioista, joita ei ehkä pitäisikään sanoa. Kuvauksessa vuorottelee lapsi / nuori sekä hänen aikuinen itsensä, jotka liikkuvat muistoissa isän luona mökillä ja tämän vastaanotolla. Verkkaisesti mökkiä ympäröivän luonnon lailla avautuvan tarinan keskiössä on vaikea ihmissuhde, joka on jättänyt jälkensä aikuisen lapsen mieleen. Koskettava muistojen kudelma sekoittuu mielessä omanlaisekseen hämmentäväksi todellisuudeksi, jonka läpi tytär koettaa kulkea isänsä kanssa. Isä on menossa kotiin, mutta tytär ei tunnu ymmärtävän, mihin kotiin isä on matkalla. Tuuli Paju ja Tommi Eronen luovat hyvin todentuntuiset ja uskottavat hahmot, joiden kohtalo koskettaa jotain todella aitoa ja syvää ihmisyydessä.
”Kai sen muistais, jos se ois kuollu.”
Koko näyttelijäensemble tekee tavattoman upeaa työtä tämän tarinan henkiin puhaltamisessa. Hahmot ovat vahvasti ankkuroituja omaan todellisuuden tulkintaansa, mikä luo vahvoja jänniteitä tarinan sisälle. Vaivattomasti lavalle loihditaan niin naapurit, kuin metsästämättä jätetty hirvikin. Yllättävän hyvin toimii myös se ratkaisu, että isä ja tytär nähdään lavalla eri ikäisinä eri näyttelijöiden tulkitsemina. Hanna Raiskinmäki on ihanan herkkä lapsena ja sopivan angstinen nuorena tyttärenä, puhumattakaan ylityöllistetystä kotihoidon työntekijästä, joka isän luona vierailee. Sydäntäsärkeväksi nousee myös kohtaus, jossa kohtaamattomuus teinin ja isän (Isla Mustanoja) välillä tulee aistittavaksi myös musiikin kautta. Klassinen ja rankempi musiikki eivät oikein mahdu samojen seinien sisälle ilman, että toinen ääni on vaiennettava kuullakseen omansa. Musiikki, joka on ollut esityksen inspiraatio ja tekstin pohja, on vahvasti läsnä myös esityksessä.
Lavastus on pelkistetyssä ja puhdaslinjaisuudessaan hyvin toimiva. Lankkujen vaihteleva leveys luo tilaan kiintoisaa perspektiiviä. Vaalea puupinta ja tilan laidoilla näkyvät oksat tekevät selväksi sen, että luonto on läsnä sekä sisällä että ulkona. Laiturina toimivat lankut, ja niiden siirtäminen, tuovat mieleen monenlaisia omakohtaisia muistoja siitä, kun erinäisiä raskaita ja isokokoisia esineitä on pitänyt porukalla siirtää. Kun laituri on saatu siirrettyä lavalle jää aukko, joka toimii rajana ja myös piilopaikkana. Liikkuvat oksaelementit luovat valoisaan tilaan varjoja ja läpitunkevaa uhkan tuntua. Kuin käsiä, jotka ojentautuisivat metsästä kohti, eksyttäen, sulkien syliinsä ja koettaen tarttua.
Puvustus tässä esityksessä on hauskan mielikuvituksellinen. Isän villapaita, joka nähdään kahden näyttelijän yllä on hämmentävällä tavalla koottu. Esityksen edetessä siitä avautuu asioita, jotka ovat aivan ilmeisen näkyviä, mutta joita ei silti täysin hahmota. Näkyvä haava todellisuudessa, isässäkin. Palasista kootut asut muistojen ihmisillä tarjoavat rikkaan metaforan sille, miten parsimme kokoon muistojamme ilman, että ne kuitenkaan koskaan toistuvat täysin sellaisina, kuin ne ovat tapahtuneet. Mitä syvempiä haavoja elämän varrella syntyy, sitä vaikeampi on paloja sovittaa yhteen, mutta jotenkin ne silti kursitaan kokoon.
Taival on vaikuttavaa ja koskettavaa teatteria lähisuhteiden haasteista. Tuskin kukaan haavoitta läpi elämän selviää, mutta joillekin niitä kertyy enemmän. Petetyt odotukset, ihmissuhteet, joissa pitäisi olla turvaa ja tukea, mutta jotka eivät koskaan sille tasolle nouse, värittävät tulkintaa yhdessä koetusta. Loppujen lopuksi, jokaisen on itse kuitenkin työstettävä haavansa ja kohdatta se, mikä joskus jäi kohtaamatta. Jokainen tekee parhaansa, tai ainakin yrittää, omista lähtökohdistaan. Joskus se riittää, joskus se aiheuttaa haavoja, jotka eivät puhdistamatta parane.
Taival
Käsikirjoitus ja ohjaus
Tuomo Rämö
(Teksti perustuu Stam1na-yhtyeen Taival-albumiin
ja Antti Hyyrysen sanoituksiin)
Lavastussuunnittelu
Aino Koski
Pukusuunnittelu
Joona Huotari-Andreou
Valosuunnittelu
Tomi Suovankoski
Äänisuunnittelu
Jani Rapo
Musiikkisovitukset
Antti Hyyrynen
Maskeeraussuunnittelu
Leila Mäkynen
Ompelija
Fiona Timantti
Rooleissa
Tommi Eronen
Isla Mustanoja
Tuuli Paju
Hanna Raiskinmäki