Meillähän on kaikilla elämän varrella syntyneitä ja vahvistuneita uskomuksia itsestämme. Jokaisella on oma sisäinen tarina, jota kerromme siitä keitä olemme, millaisia ovat arvomme ja millaisia ominaisuuksia meillä on. Nämä voivat elämän aikana elää ja muuttua, mutta moni niistä on aika pysyvä. Kerromme vuodesta toiseen samaa tarinaa itsestämme. Usein pysähtymättä edes miettimään: onko tarina tosi.

Oma sisäinen tarinani on hyvin negatiivisesti latautunut. Pohjimmiltaan olen nyt jo vuosikymmeniä uskonut tarinaan, jonka mukaan musta ei ole mihinkään, olen ihmisenä arvoton ja mulla ei ole mitään sellaista, mikä ketään muuta voisi kiinnostaa. Tämä tarina ei ole aina aktiivinen tai vallitseva. Tietenkin itseluottamuksen määrä ja monet muut tekijät vaikuttavat siihen, miten paljon tämä nuoruudessa luotu tarina pääsee vaikuttamaan siihen, miten kohtaan muut.

Mutta edelleen se vaikuttaa. Olen huomannut, että kesästä lähtien ollaan menty aika lailla alamäkeen. Sen vuoksi tämä vääristynyt tarina, jonka olen lapsena ja nuorena itsestäni luonut, puskee välillä pintaan nykyisyydessäkin. Saa sanomaan sellaisia asioita, jotka vähättelevät mua tai johtavat itsesääliseen vellomiseen.

Eilen esimerkiksi osallistuin International Bateson Instituutin järjestämään Warm Data -menetelmällä käytyyn keskusteluun. Siinä huomasin, että tämä sisäinen uskomukseni siitä, ettei mulla voi olla mitään merkityksellistä sanottavaa tai mitään annettavaa keskusteluun, sai mut vaikenemaan.

Tuossa menetelmässä (lue lisää täältä) käydään kolme keskustelukierrosta, jossa keskustelijat ja keskustelun konteksti vaihtuu joka kerta. Session aikana pääsee siis käymään kolme keskustelua kolmessa eri ryhmässä.

Mulle kävi ekassa keskustelussa niin, että jaoin siinä oman tarinani ja sitten satuin vilkaisemaan yhtä keskustelun osallistujista. Hän oli ollut todella avoimin ilmein ja aktiivisesti läsnä, kun oli itse kertonut tai toinen ryhmämme jäsenistä kertoi juttuaan. Nyt, kun oman juttuni lopuksi vilkaisin häntä, hänen kasvonsa olivat kivettyneet. Sisäinen tulkintani oli, että olin tylsistyttänyt häntä jutuillani ja suorastaan vienyt kaiken ilon koko kokemuksesta.

Enkä sen jälkeen enää jakanut tarinoita koko iltana. Vastasin, jos joku puhutteli, mutta muuten olin vaan hiljaa ja kuuntelin.

Huomasin siinä muissakin ryhmissä miettiväni, ettei mulla ole mitään annettavaa tähän ryhmään. Voisin kyllä puhua ja mielessäni kävi aiheisiin liittyviä juttuja, mutta mä en halunnu tehdä sitä. En halunnut pilata toisten iloa ja vuorovaikutusta osallistumalla siihen. En halunnut jakaa tarinoitani, koska ajattelin, että pilaisin keskustelun.

Tämä on mulle hyvin tunnistettava ja tyypillinen ajatusmalli silloin, kun olen itseluottamuksen suhteen heikoilla. Tällä kertaa ei ehkä ollu suoraan kyse siitä, vaan huomasin kuuntelemisen olevan miellyttävämpää. Olin liian itsetietoinen siitä, mitä jaan ja huomasin arvioivani sanomisiani jo ennen kuin sanoin mitään. Itsekritiikki se oli, joka siellä muistutti, että ei kelpaa. Mikään, mitä sanon ei muuta, kuin pilaisi tunnelman ja koko keskustelun.

Tajuan, että se on vääristynyt ajatus ja samalla tajuan, etten välttämättä pääse siitä ikinä täysin eroon. Voin kuitenkin vaikuttaa siihen, miten paljon annan sen vaikuttaa itseeni vuorovaikutuksessa.

Kysehän on tulkinnoista. Päätin tulkita toisen täysin ilmeettömät kasvot negatiivisesti, koska hän oli ollut niin innoissaan omasta puheestaan ja toisen osallistujan jutusta. Mutta tämähän on epäreilu tulkinta, koska näin vain millisekunnin välähdyksen. En katsonut puhuessani muita tai etsinyt sieltä merkkejä kuuntelusta, joten mun tulkintani siitä, ovatko juttuni kiinnostavia perustui hetkeen, jolloin toinen ei ehkä edes ollut tietoinen ilmeestään tai ei tietoisesti ilmaissut kasvoillaan mitään mielipidettä kuulemastaan.

Samalla tajuan, että sivuutin täysin sen havainnon, minkä myös siinä samassa millisekunnissa tein, että toinen keskustelijoista hymyili (tulkintani mukaan rohkaisevasti). Mutta en noteerannut sitä samalla tavalla, koska aivoni on ohjelmoitu – vuosikausien harjoittelun myötä – etsimään negatiivisia merkkejä. Syitä pitää suunsa kiinni ja olla häiritsemättä muita.

Samalla tavalla huomasin aiemmin tänä syksynä, kun olin sopimassa aikaa keskustelulle yhden ystävän kanssa. Ehdotin yhtä aikaa ja hän tyrmäsi sen, pyysi valitsemaan jonkun muun ajan jonain muuna päivänä. Siinä ei ollu sen ihmeempää draamaa. Hän kirjoitti hyvin selkeän ja positiivisen viestin, joka vain sattui sisältämään sen tiedon, että ehdottamani aika ei hänelle käy. Mutta mun aivoni tulkitsivat sen lannistavana viestinä. Enkä sitten enää ehdottanut uutta aikaa. Toivotin vaan hyvät syksyn jatkot.

Syykin sille on selvä. Vaikka toinen ei selväsanaisesti tai rivien välistäkään ilmaissut, ettei halua puhua kanssani, niin valitsin tulkita viestinsä niin. Valitsin tulkita, että häntä ei kiinnosta, joten en turhaan jatka keskustelua ja haaskaa enempää aikaansa. Selvästi oli kiireinen, joten mitäpä minä toista vaivaamaan, kun halusin vaan jutella niitä näitä. Ei mulla ollu mitään ”asiallista asiaa”. Kunhan vaan olis ollu kiva jutella mukavan ihmisen kanssa ja kuulla, mitä hänelle nykyään kuuluu.

En pahoittanut mieltäni, sitäkin on tapahtunut, mulla vaan aktivoitui sisäinen uskomus siitä, että seurani ei ole toivottua. Tämä uskomus on ollu seuralaiseni jo pitkään. En ihan täsmälleen edes tiedä, miten kauan, mutta sen tiedän, että se on jo ala-asteaikoina vaikuttanut merkittävästi sosiaaliseen käyttäytymiseeni. Olen poistunut tai vältellyt vuorovaikutustilanteita, koska en usko muiden haluavan mua niihin. Tulee ulkopuolinen olo, enkä halua kohdata sitä.

Sama tuntui välähdyksenä eräässä etäkeskustelussa, jossa huoneeseen myöhemmin tullut henkilö päätti tervehtiä toista minun lisäkseni huoneessa ollutta tyyppiä. Puhutteli nimeltä ja mulle tuli siinä kohtaa fiilis, että haluan poistua täältä. Ihan vaan sen takia, että musta tuntui ylimääräiseltä. Hetkeä myöhemmin tervehti muakin, mutta se eka impulssi oli kiinnostava.

Se on mulle kiinnostava siksi, koska sen vuoksi olen poistunut monesta etäkoulutuksesta ja -keskustelusta sanaakaan sanomatta. Ei siksi, että joku ei tervehdi mua(kin) vaan, koska tulee tunne, että häiritsen heidän keskusteluaan. Tulee tunne, että ihan vaan olemalla olemassa ja samassa tilassa, olen tunkeutunut pilaamaan heidän keskustelunsa.

Ulkopuolisuuden tunne siinä puhuu. Tulee torjuttu fiilis, vaikka sinänsä kukaan ei ole tehnyt mulle mitään. Siinähän se ongelman ydin onkin. Mun sisäiset uskomukset kumpuavat reaktion puutteesta. Ne ovat syntyneet hiljaisuudesta, tyhjistä katseista ja huomiotta jättämisistä.

Jokaisella on omansa. Edellä kuvattu on osa mun sisäistä uskomusmaailmaani, joka tänäkin päivänä myrkyttää vuorovaikutustilanteita. Ainakin silloin, jos en ole tarkka sen suhteen, miten paljon annan tilaa tulkinnoille. Miten paljon annan sisäisen lapseni turvanhakuisten tuntemusten ohjata käyttäytymistäni aikuisena.

Ainahan ne tuntemukset eivät ole väärässä. Sekin on hyvä tajuta, että suojamekanismit ovat syntyneet jostain syystä. Kyllä edelleen tunnistan joskus, että sisäinen ääni on oikeassa sen suhteen, ettei joku keskustelu ole mua varten. Silloin on ihan ok vaan poistua. Vaihtaa keskustelua.

Sitten taas toisissa tilanteissa nämä tulkintamallit ja uskomukset (ja monet muut, joita en tässä käsitellyt) ovat yliaktiivisia. Saavat näkemään torjuntaa sielläkin, missä sitä ei ole. Loukkaantumaan sanoista, joita ei itse asiassa sanottu, mutta rivien välistä tulkitsin toisen ”oikeasti” tarkoittavan sitä.

Mulla ei ole nyt sellaista ajatusta, että helpolla pääsisin näistä uskomuksista ja ajattelumalleista eroon. Eikä se ole tarkoituksenmukaistakaan pyrkiä nopeisiin ratkaisuihin vuosikymmenien aikana kehittyneiden ajatusvinoumien kanssa. Kuitenkin silloin, kun voimavaroja on, eikä ole mitään ylivoimaista tunne-estettä, voin myös pysäyttää itseni, kun huomaan automaation jylläävän.

Aiemmin mainitussa Warm Data Lab -keskustelussa olisin voinut sulkeutua ja muuttua täysin vastaanottamattomaksi. Olen monesti toiminut just niin saman tunteen ja tulkinnan johdattamana. Mutta en tehnyt niin, vaan kaikki kanavat pysyivät auki. Mulla oli se tunne, että pilaisin keskustelut muilta, jos puhuisin. Niinpä en puhunut, vaikka fyysisesti olisin niinkin voinut tehdä. Sen sijaan kuuntelin niin hyvin ja avoimesti, kuin pystyin. Käänsin sen niin, että ilman sanoja lähetän niin paljon rohkaisua ja tukea puhujalle, kuin mahdollista. Reagoin ja olen avoin kuulemaan.

Se toimi mulle sillä kertaa. Mulla oli hyvä ja lämmin fiilis, kun kuuntelin toisia tai nautin paineettomasta hiljaisuudesta keskustelun taukojen aikaan. Ehkä toisetkin saivat jotain läsnäolostani, vaikken tarinoita jakanutkaan. Sitä en toki voi tietää, mutta haluan ajatella niin.

Koska tämähän se lääke on. Häpeähaava poistuu vain rakkaudella ja ymmärryksellä. Ymmärryksellä siitä, että minä riitän ja olen arvokas, vaikken sanoisi sanaakaan. Sitten siitä voi taas pikkuhiljaa hivuttautua kohti ajatusta, että ehkä tämä ei ollut mun keskusteluni. Jossain muussa keskustelussa taas mulla olis enemmän annettavaa. Eihän ole mikään pakko puhua vain puhuakseen. Voi olla myös hiljaa, kunhan ei tee sitä vain siksi, että sisäinen lapsi mököttää ja tuntee tulleensa loukatuksi. Vaan, koska voi valita myös niin.

Hiljaisuuksissakin on eroja.