Tekstiä edeltävä teksti

Joskus on kirjoitettava jotain ennen kuin voi kirjoittaa jotain muuta. Tämä teksti on se jotain, mitä on kirjoitettava ennen sitä muuta. Huomasin, että mulla on päällekkäin nyt kaksi asiaa, joista tämä tässä tekstissä käsiteltävä varjostaa sitä toista, kivempaa asiaa, josta oikeasti haluaisin kirjoittaa. Niinpä kirjoitan nyt tällaisen paletin puhdistus tekstin ennen kuin kirjoitan siitä, mitä haluan kirjoittaa, jotta siitä, mitä tunnen ei jäisi vääristymiä ja synkeämpiä raitoja seuraavaan tekstiini. Sillä tiedättekö mitä: ihminen voi olla samaan aikaan hymyilevä ja iloinen sekä lähes toimintakyvyttömäksi masentunut ja uupunut. Tämä teksti on tuon yhtälön jälkimmäinen osa.

On ollut vaikea myöntää itselleen, miten raskaasti olen ottanut tämän vuoden ja oikeastaan jo viime vuoden lopun tapahtumat. Siinä kohtaa, kun tämä pandemia karanteeneineen rysähti niskaan, olin jo käytännössä täysin romuna, en vain myöntänyt sitä. Sehän siinä onkin jotenkin karmivaa, että kun oikeasti pitäisi pysähtyä ja fokusoitua pieneen, sitä alkaa tuntemaan, ettei se riitä. Että on väärin olla uupunut ja rikki, koska tavallaan mikään ei ole vialla ja lopulta kaikki on vialla. En mene sen kummempiin yksityiskohtiin, koska asioiden käsittely on itselläni vielä niin pahasti kesken, etten enää edes pysty sellaista semiselkeää zen-tilaa itsestäni löytämään, jotta voisin jakaa suuria oppeja tai viisauksia. En nimittäin ole oppinut mitään sitten viimeisimmän tekstini. Olen edelleen hajalla, ehkä jopa pahemmin, kuin keväällä, sillä nyt mulla ei enää ole edes sitä pientä toivoa tulevasta, mikä mulla vielä alkukesästä oli. Toivoin, vaikka tiesin, ettei kannattaisi, mutta lopulta mun on vaan myönnettävä se itselleni, että mä tulen aina toivomaan, vaikkei kannattaisikaan.

Se pientäkin toivonkipinää toivottomuus kuitenkin on sellaista, että se vie minulta voimat. Sen sain voimattomuuden sain huomata maanantaina. Olosuhteiden pakosta muuttuneet suunnitelmat olivat vähän liian raskaat käsiteltäväksi. En olisi jaksanut aamulla nousta sängystä. Tein sen, koska syyllisyys toisten odotusten pettämisestä on kovempi taakka kannettavaksi, kuin se lamaava masennus, joka vetää kohti lattiaa ja vaatisi pysähtymään. En pysähtynyt. No hetkeksi, kun liike taukosi, nukahdin heti, vaikka kaiken järjen mukaan mua ei pitäisi nukuttaa, koska olin kyllä nukkunut yölläkin. Mutta kun se ei ole sellaista väsymystä, joka poistuisi yhdessä yössä. Väsymykseni on kehittynyt viimeisten parin vuoden aikana tapahtuneesta kuormituksesta ja epäselvyyksistä, joita mulla ei ole mitään keinoa selvittää, mutta jotka vaikuttavat koko ajan alitajunnassani. En vaan pysty olemaan ajattelematta asioita, en nyt, kun mulla ei enää ole mitään.

Sanoin keväällä monille, että maailman sulkeutuessa en oikeastaan menettänyt mitään sellaista, mitä minulla olisi ollut ennen sitä hetkeä. Se ei kuitenkaan ollut täysin totta. Menetin kokonaisen mahdollisuuksien maailman. Olen elänyt suuren osan elämästäni verkossa ja kirjoittaen, joten se on minulle tuttu maailma. Kun muun maailman ovet sulkeutuivat huomasin, etten halunnut palata sinne tuttuun maailmaan. En halunnut kirjoittaa. Kirjoitin joitain tekstejä, mutta en halunnut kirjoittaa, koska se muistutti minua salaa siitä, mitä olin oikeasti menettänyt. Olen kirjoittanut paljon teatteriesityksistä sekä käymistäni kursseista, eikä kumpaakaan puolta noista enää ollut. En voinut kirjoittaa kummastakaan. Aloitin ihan positiivisin mielin netti-improilut ja siirtymän siihen etäimpron maailmaan, mutta vaikka olen elänyt elämääni digitaalisena jo pitkään, niin tajusin, etten halunnut tehdä sitä. Sen sijaan aloin kieltäytyä elämästä verkossa. En halunnut sitä.

Se on myös se, mitä tajusin jo kesällä, kun teimme yhden improesityksen pienelle yleisölle ja uudestaan tänä maanantaina, kun ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pääsin mukaan improkurssille: haluan nimenomaan sen lähielämyksen. Etäimpro on kivaa ja minullakin olisi paljon annettavaa sille puolen, koska opetusteknologia ja verkko-opetus ovat asioita, joita olen suuren osan elämästäni tutkinut. Tajusin kuitenkin sen, että minä ihmisenä, en voi hyvin, koska minulta oli juuri viety ainoa kontaktini johonkin aitoon. Niin kivaa, kun jossain Zoomissa tai vastaavassa onkin improta, niin huomasin ikävöiväni katsekontaktia, puheensorinaa, aitoja ihmisiä ja jaettua tilaa. Olen jo omasta mielestäni riittävän kypsä toimimaan virtuaalisessa tilassa. Ymmärrän sen maailman ja sen lainalaisuudet hyvin. En tunne kaikkia teknologioita tai niiden jokaista ominaisuutta, vaan tunnen koneet kaikessa rajoittuneisuudessaan ja mahdollisuuksissaan. Tunnen sen pelikentän säännöt, joten se, mikä joillekin tuli keväällä uutena ja uuden oppimista vaativana haasteena oli minun arkipäivääni, enkä halunnut sitä. En halunnut elää vain siinä maailmassa.

Huomasin väsyväni ja masentuvani siitä, että ei ollut enää mitään mahdollisuutta päästä irti ruudusta, sillä kaikki oli siirtynyt nettiin. Sehän se yleensäkin on, että jos on vain jotain yhtä juttua, niin sitä alkaa kaipaamaan jotain muuta. Mutta ei se ole vain sitä. Se karanteenin pakkodigitaalisuus vain alleviivasi sitä muutosta, joka minussa on ollut tapahtumassa jo pidemmän aikaa pois pelosta ja kohti uskallusta. Pois piilosta teknologian takaa ja ihmisten luo. Sen polun täydellinen estyminen teki minut todella surulliseksi. Toki kaikki muukin paska, kuten työttömyyden mukanaan tuomat jatkuvat hakemusrumbat ja eri tavoin muotoillut ”kiitos, mutta ei kiitos” -kirjeet söivät omanarvontuntoa todella tehokkaasti.

Ehkä kaikkein raskaimmin silti otin henkilökohtaisessa elämässä ja yhdessä tärkeässä ihmissuhteessa tapahtuneen tilanoton. Tajusin olevani rasite, koska vaadin koko ajan huomiota, jota en voi saada. Musta tuntui kurjalta, kun tajusin, että mä olen se, mistä toinen tarvitsee etäisyyttä ja lomaa, vaikka ymmärrän kyllä sen tarpeena ja mielelläni sen levon toiselle suon. Ymmärrys toista kohtaan ei vaan poista sitä, että samaan aikaan sulla voi itselläsi olla tosi paha olla ja jätät sen kertomatta, koska et halua kuormittaa toista enää yhtään enempää. Enkä tiedä, onko se sitten vääränlaista empatiaa, mutta niin toimin. Siksi ongelmistanu aika harvoin kukaan mitään tietääkään, koska en yleensä halua viedä tilaa muiden ongelmilta tai jotenkin kasata omia juttujani toisten jo muutenkin liikaa vastuuta toisista ihmisistä kantaville harteille. Kyllä mä voin pitää ne omana tietonani ja antaa toisten hengittää vapaasti. Välinpitämättömyyden mykistävä hiljaisuus vaan meinaa joskus salvata hengen, kun tajuaa miten helppo on tulla kokonaan unohdetuksi.

Maanantaina huomasin sen tosi selvästi, miten paljon käsittelemättä jääneitä pieniä pettymyksiä kätken toimivan aikuisen ihmisen kuoren alle. Sinä päivänä ja seuraavanakin tosi pienet asiat ja vastoinkäymiset saivat mut ihan kierroksille. Istuin museon aulassa täristen ja itkua pidätellen etsimässä työttömyystodistusta, kun se ei ollutkaan siinä kansiossa, mihin luulin sen tallettaneeni ja mua alkoi jotenkin hirveästi hävettää koko työttömyysasia siinä kassalla. Lopulta toimintaani tuskastuneena toinen maksoi normaalihintaisen lipun minulle ja mentiin asiassa eteenpäin. Se ei kuitenkaan poistanut sitä faktaa, että olin ihmisenä omissa silmissäni koko sen päivän todella suuri luuseri. Miten helvetin vaikeaa voi olla vaan kaivaa se todistus esiin ilman sen suurempaa draamaa? Mitä väliä? Se on ihan normaali ihmiselämässä välillä koittava vaihe. Ei kaikille, mutta todella monelle. Mutta mä olin ihan paskana siitä vielä seuraavana päivänäkin, kun käytiin toisessa museossa. Mua hävetti niin kauheasti, että joudun tämmöstä jollekin toiselle ihmiselle sanomaan. Ei siksi, että musta työttömyydessä sinänsä olis mitään pahaa, vaan siksi, että tajusin menettäneeni työn mukana loputkin omanarvontuntoni rippeet. Musta tuntuu, että se todistus kertoo mun olevan ihmisenä täysin arvoton. Siltä musta vaan tuntuu. Tajuan sen havainnon toistuvan yhä uudelleen siinä, jos mun tekis mieli mennä johonkin oman alan tapahtumaan. Yleensä siellä ennakkotietolomakkeessa kysytään työpaikka ja titteli, eikä mulla ole kumpaakaan, joten jätän lomakkeen täyttämisen kesken, enkä osallistu sitten ollenkaan.

Tämä on siinä mielessä hämmentävä havainto itselleni, etten ole koskaan identifioinut itseäni työn tai tehtävänimikkeen kautta. Se on tuntunut itselleni vieraalta, mutta nyt tajuan, että mulla ei ole enää mitään tapaa millä jotenkin nopeasti identifioida itseni. Olen unohtanut kehittää itselleni persoonan ja syyn olla olemassa tässä yhteiskunnassa. On vaikea myöntää se, että pelottaa ihan perkeleesti vähän kaikki ja tuntuu, ettei ihmisenä ole enää olemassa, koska kontakti johonkin itseään suurempaan on kadonnut. Hyvää tarkoittavatkaan ihmiset eivät ehkä näe sitä, miten rikki toinen on sen pintansa alla. Huomasin keväällä saavani todella kovia ahdistuskohtauksia siitä, jos mun piti sopia joku päivämäärä tai antaa joku lopullinen vastaus kaukana tulevaisuudessa olevaan asiaan. Mielelläni on pelattu jotain mystistä bingoa nyt pari vuotta ja huomaan, etten enää jaksa sitä samaa peliä. Niinpä annoin periksi ja lakkasin jahtaamasta unelmaani tavoilla, jotka ei vaan toimi. Joo, tuntuu edelleen ihan paskalta, etten voi puhua toiselle silloin, kun tuntuu siltä, mutta lopulta ihmissuhteissa ei voi mennä sen oman rytmin mukaan, jos se on toiselle aivan liian nopea. Niinpä opettelen nyt hidastamaan. Puhumaan vähemmän ja kuuntelemaan enemmän. Opettelen sen toisen ihmisen rytmin, vaikka se sitten tarkoittaisi sitä, että istun yksin hiljaisuudessa kuukauden tai vuoden putkeen. Olen liian kauan yrittänyt sovittaa sen, mitä olen siihen, mitä se toinen on ja ne ei sovi yhteen. Niinpä rauhoitun ja kuuntelen mieluummin, mitä toinen oikeasti tarvitsee sen sijaan, että yrittäisin jotenkin arvata sen tai pakottaa omaa todellisuuttani ja tapaani nähdä asioita hänelle. Veikkaan, että tulee melko hiljainen ja yksinäinen syksy, mutta sellaista elämä välillä on.

Nyt kun olen lopussa, niin huomaan, ettei tämän tekstin kirjoittaminen helpottanut ihan niin paljon, kuin toivoin. Se ei haittaa, koska nämä ovat edelleen akuutteja ja vuotavia haavoja elämäni kudoksessa, joten ei niistä ole tarkoituskaan vielä mitään suurta oppia tai katharsista löytää. Joskus on vaikea kirjoittaa silloin, kun on vielä ihan romuna, koska sitä haluaisi, niin kuin maailma odottaa, kirjoittaa vain niitä sankaritarinoita, joissa esteet on jo voitettu. Katsoa jotenkin viisaana ja oppineena mennyttä polkua. No tällä hetkellä polkuni on aika huono ja ihmisarvoa musertava, vaikka sinänsä mitään erityisen traagista tai dramaattista ei ole meneillään. On vain tosi vaikea päästää irti asioista ja ihmisistä, vaikka tavallaan tietää, että on pakko, koska kiinnikään ei voi enää pitää tiukemmin ilman, että joltain loppuu happi. Ehkä se on parempi, että happi tässä tapauksessa loppuu multa, koska mulla ei ole tällä hetkellä maailmalle mitää annettavaa, vaan olen perässä vedettävä taakka, joka ajelehtii ilman suuntaa tai tarkoitusta.

Semmosta. Huh huh. En tiedä miten tämän lopettaisi. No lopetan sanomalla, että tämä teksti ja nämä ajatukset on hyvä pitää erillään siitä, mitä seuraavaksi aion kirjoittaa, koska se, että olen ihmisenä masentunut jonain hetkenä, ei tarkoita sitä, ettenkö voisi kokea myös iloisia asioita iloisian. Tulkintani ja kuvaukseni vaan saattavat värittyä ja painottua synkemmin, jollen putsaa mieltäni ensin siitä painosta, mitä se sillä hetkellä mukanaan kantaa.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑